ITSEENSÄ NIIN PETTYNYT

Nyt tiedän miltä hopealle jääneestä pituushyppääjästä tuntuu. Kun unelma jää muutamia millien tai senttien päähän. Juoksija jonka maailmanmestaruus jää sadasosista kiinni. Korkeushyppääjä jonka perse hipaisi rimaa ratkaisevalla hetkellä. Omalla kohdallani puhun nyt kauppikseen pääsystä joka jäi 0,75 pisteen päähän. Nolla pilkku seittemänviis hiton pistettä. Jos yhden kohdan olisin jättänyt rastittamatta, kaikki olisi toisin. Jos ja olisi. Ei auta enää tässä vaiheessa.

Pänniikö niin ettei henkeä saa?

Arvaa vaan.

Se, että olisin päässyt kouluun haluamaani kaupunkiin  ei olisi ollut vain siistiä koulun takia. Se olisi ollut samalla portti yhteenmuuttoon rakkaani kanssa, yhteiseen kämppään, asumiseen kivassa kaupungissa. Oikeastaan kaikki todelliset unelmani oli rakennettu sisäänpääsyn päälle. Se oli virhe koska nyt olen romuna. Sinne meni kaikki,  unelmien kaatopaikalle. 

Tähän väliin yksi surkea pinterest-quote aiheesta:

Vaikka kuitenkin pääsin toiseen kaupunkiin kauppakorkeaan, iloitsemisen sijasta itken. En haluaisi sinne ainakaan tällä hetkellä. Palataan peruskysymyksen äärelle: järki vai tunteet? Ne jotka minut tuntee, tietää että saatan viettää vartin jätskialtaalla miettien että minkä tuutin otan. Vai sittenkin puffet vaiko mehujää. Valitseminen on niin vaikeaa. Tässä puhutaan kuitenkin vain euron jätskistä ja hetken mielihalusta. Voitte vain miettiä kuinka vaikean valinnan edessä nyt olen, kun vaakakupeissa on opiskelupaikka ja kaukosuhde tai yhdessä asuminen ja yhteinen unelma, oma koti.

Nyt kun olen itkenyt silmät päästäni, alkaa realististen vaihtoehtojen miettiminen. Ihminen on siitä hieno luomus, että kaiken kaatuessa se vain aina nousee pystyyn ja löytää keinon. Olen aina uskonut isäni sanontaan asioilla on tapana järjestyä. Niiden on pakko.

edit: teksti on kirjoitettu hallitsemattoman tunnekuohun ja pettymyksen tsunaumin jälkimainingeissa.  Kärjistysvaroitus.