Blogini muuttaa uuteen osoitteeseen

Voi Blogger, sinä alkuaikojen kuningas-alusta. On aika tullut jatkaa matkaa ja tästä eteenpäin Iiran blogi muuttaa Lily-sivuston alle. 

Eli jatkossa, blogi päivittyy tänne:

 https://www.lily.fi/blogit/iiran-blogi/

Toivottavasti nähdään siellä!

Kasuaalisti neljän vuoden tauon jälkeen hän palaa

Hei, olen täällä. Mun mielestä on kivan irvokasta, että viimeisin postaus, Aikuisuuden ensimmäinen päivä jäi toistaiseksi viimeiseksi tekstiksi täällä. Koska sehän siinä välissä tapahtui, "aikuisuus". Työt, kiireet, sen kivan tekemisen lykkääminen ensi viikolle. Ensi kuuhun, vuoteen, vuosiin.

Neljä vuotta on pitkä aika olla tekemättä sitä mistä nauttii.  

Multa on kyselty, että "miksi en löydä sun blogia enää". Joo, ei ole löytynyt, sillä kävin piilottamssa tämän jossain välissä. Siinä samalla taisin piilottaa itseltäni luvan tehdä tällaista hömppäistä harrastusta koska pitäähän elämässä mennä eteenpäin. Tehdä jotain kehittävää.

Hitot. 

Viisautta on tehdä enemmän kivoja juttuja. Niin voi että, koitanpa tässä nyt sitten kertoa, että mitä kuuluu. Vuodet ovat kohdelleet...no, ne ovat kohdelleet. Tällä hetkellä asiat ovat todella hyvin. Olen valmistunut, kihloissa, vakityössä ja ostanut oman asunnon (siis sellainen lista, että potentiaaliset lukijat on silleen että blaah, miten tylsä muija. Yllätin itsenkikin tällä listalla. Tai siis sen keskivertoisuudella (lue: tylsyydellä)). Kaikki voivat hyvin. Siskostani on tullut rouva ja serkkukaartiin on tullut vauvoja. Elämä täyttyy arjesta ja viikonlopuista, työstä ja harrastuksista.

Aloin etsiä kuvaa itsestäni tältä hetkeltä. Fakta: ei löydy. Siinä missä lopetin kirjoittamisen, lopetin näköjään kuvaamisen. Tässä viimeisin kuva jonka löysin koneelta: 

Ja se on syksyltä. 2016. Lohduttavaa tässä on se, että vaikka vuosia kuluu usemapia niin samalta sitä about näyttää. Erotuksena tähän hetkeen toki se, että harmaita hiuksia on paljon enemmän ja tuollaisesta loppukesän glowsta ei ole tietoakaan tällaisen 7 kuukautta kestäneen marraskuun jälkeen.

Taistelu oli aikamoinen, että pääsin palaamaan blogiini vuosien tauon jälkeen. Olin katsos unohtanut salasanani. Sitten ajattelin, että no ehkä pääsen vanhalla koneellani sisään, koska siinä olen automaattisesti sisäänkirjautuneena. No se kone oli hukassa. Kuka voi hukata tietokoneen? Käänsin kämpän ympäri ja otin videopuhelin äidille ja olin varma että on jossain on ollut murtovarkaita. Lopulta kone löytyi kellarista kirppiskassin pohjalta vaatteiden seasta. Kassi oli portaiden vieressä viittä vailla lentämässä Uffille. (Sinänsä tämä loogisuus ei yllätä, sillä teimme muuttoa viime marraskuussa ja sanotaan että elämässä tapahtui aika paljon tuohon aikaan, joten järjenvaloni on ollut paikoin sammuksissa. Ehkä palataan siihen myöhemmin.) 

Niin, no kun tuo 8 vuotta vanha macini käynnistyi, enhän päässyt blogiin. Tietoturva on mennyt eteenpäin huimasti viime vuosina. G-tilini lukkiutui ja hakukonejätti toivotti vaan tsemppiä jatkoon ja perustamaan uuden tiliin. Tiliin kytketty maili oli hotmail (jota ei enää ole), jonka salasanaa en saanut resetoitua (koska sitä ei enää ole). Hieman harmitti, sillä vanhan tilini takana oli tosiaan tämä rakas blogi-vanhukseni ja sen yli 200 raihnasta tekstiä aina vuodesta 2011 asti. Mutta! When there's a will, there's a way - lopulta 4 päivän pähkinnän jälkeen pääsin tiliin sisään vuonna jeesus ja perkele asettamani turvakysymyksen voimin (= lemmikkihamsterini nimi). 11-vuotias Iira on ollut noheva, kiitos hänelle. 

Syy miksi ajattelin jatkaa kirjoittamista on se, että on niin mukava lukea täältä mitä on ajatellut ja tehnyt kolme tai yhdeksän vuotta sitten. Oh dear, oh dear, mikä kasvutarina määrätietoisesta lukiolaisesta puoliaikuiseksi täältä onkaan luettavissa.

Tämä on siis liiton päiväkirjablogi, tällä ei ole kohderyhmää, mietittyä strategiaa, visuja, julkaisukalenteria tai hiottua henkilöbrändiä. Tämä on tällainen oma paikka ja tätä luen minä. Ja ehkä sinäkin.


-Iira

AIKUISUUDEN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Olen toimistotyössä. On kahdeksasta neljään, istumatyö, lounastauot. Kukaan ei vahdi kellokortilla menemisiäsi, ei tarvi vetää aspa-ilmettä naamalle ja "asiakas on aina oikeassa"-äänensävyä huulille. On aikaa jutella kollegoille, koska kahvitauot. Voit pitää töissä omia vaatteita ja pääset haastamaan aivojasi ihan todella. Joka ikinen viikonloppu on vapaa. 

T. 6 vuotta ravintola-alalla ollut

Näitä hienouksia olen saanut todistaa uuden kesätyöni parissa. Voi juku, olen innoissani. Työskentelen sinänsä omalla alallani, mutta toisaalta en sitten ollenkaan. Nyt kirjoitan tätä postausta, olen lähtenyt aamulla kotoa klo 5.40 ja olen kotona 20.10. Mutta on sen arvoista, olen varma siitä! 

Mutta sillattis, aikuisuus.

SATTUMUKSIA

Sä oot NIIIN nolo. Eli esimerkkejä siitä miten onnistun aina nolaamaan itseni. Tai no, nolaaminen on ehkä liian teini ilmaus ilmiölle, mutta en keksi muutakaan verbiä hetkille kun sählään. Minua se ei oikeastaan haittaa sillä itseltäni puuttu kyky huomata milloin homma pomppaa "äääh nyt on noloa"-asteelle. Tämä häiritsee siis enemmän kanssaeläjiäni kuin itseäni. Tai no, toisinaan myös itseäni koska onnistun hankaloittamaan arkeani olemalla tällainen sählä.

-Ollaan kaupassa siveänä avoparina. Illalla poikaysäväni toteaa että taas olin niiiin nolo. "Missä?" Kaupassa. "En kyllä..." Et tainnut ite huomata mutta kannoit maitotölkkiä kädessä ja soitit sillä kitaraa.

-Tulen vintiltä taloyhtiön kuivaushuoneesta pyykkien kanssa ja ihmettelen miksei avain sovi kotioveen. Rämppään ja tungen mutta ei. Sitten luulen että Aku on tehnyt jonkin perus hauskan pilan ja laittanut oven turvalukkoon tai jotain. Alan hakata ja huutaa että "hehe ompa hauskaa voisitko tulla avaamaan... Ooksä siellä??" Kohotan katseeni nimikylttiin ja huomaan että olen väärällä ovella. Hilpasen harvinaisen nopeasti kerroksen alemmas oikealle ovelle ennen kuin kukaan ehti tulla avaamaan.

-Menen hissiin ja automaatilla painan alinta nappia kun ajatuksissani luulin olevani työpaikan hississä. Niin no, taloyhtiön hississä se alin nappi on hälytysnappi, koko portaikko ulisee. Sniikkaan itseni ulos käytävästä ultimaattista vauhtia.

-Olen kaupassa kalahyllyllä ja riemukkaana kuulutan että "tänään syödään jokirapuja, nä on vaan euron kalliimpia ku tavalliset pirkka-shaibat!" Lauseen lopulla käännän katseeni ja huomaan että takanani ei ollutkaan poikaystäväni vaan kolmevitonen perheenisä jonka huvittuneisuus on käsin kosketeltavaa.  Toinen samanlainen hetki oli kun näin 2 pulloa eurolla -lavan Jaffaa ja edessä oleva mies tokaisi minuun katsoen että "ompa halpaa" Sanoin takasin tekoinnostuneella äänellä, että "no niinpä on". Hän puhui takanani olevalle vaimolleen.

-Meidän takapiha on aidattu ympäriinsä korkealla metalliaidalla eikä sieltä pääse pois ilman avainta. Arvaatteko jo? No se avain on tietysti unohtunut pariinkiin kertaan. Siinä ei auta kuin heittää laukku aidan yli, heittää muija aidan yli ja tiputtautua reilu pari metriä toiselle pihalle joka on sillain kivasti alamäkeen, että se oikeasti sattuu. 

-Aamulla klo 8 poikaystäväni herää koska luulee kiviporan tulevan seinästä läpi. Tai sitten minä olin vain keksinyt pestä liian ison maton pienessä pesukoneessamme. Kone hyppii eteenpäin ja piti koko kolmen tunnin pesuohjelman ajan järkyttävää kolinaa. Tästä ajattelemaatomuudestani saan kuulla vieläkin "pyykkätkö seuraavaksi sohvan?" tai "tässä ois tämä lentolaukku, lykkäätkö koneeseen?".

-Mulla on myös ikävä tapa puhua esineille tarpeettoman rumasti. Yksi aamu revin pyörää telineestä ja saipa siinä viereiset pyörät vähän runtua ja pari kirosanaa kyytipojaksi kun yritin saada omaa tunturin kolmivaihteista irti siitä sotkusta. (Tiedättekö kun pyörät tangot jumittuu toisiinsa...nään punaista). Koko monologini ajan takana seisoi viereisen rapun pappa joka tuijotti toimintaani paheksuneesti mutta samaan aikaan huvittuneesti. "Onko vähän ahdasta?" "On."

-Ja pyöräteemaan liittyen, ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen pelannut fillaridominoa, eli pyörää avatessani hipaissut vähän liian lujaa viereistä pyörää ja koko parkki on kumoutunut kauniissa rivissä.

-Olenpa myös kiireissäni pillkonut kasviksia ja ajatuksissani kattilan sijaan kumonnut koko leikkuulaudallisen roskiin.

On toisaalta ihan hyvä olla tällainen oman elämäni päivien piristäjä tällä tohlailulla. Näitä juttuja on vaikka kuinka ja itseasiassa kaikista pahin ei kestä edes päivänvaloa. Onko siellä yhtä tunaria porukkaa?

NOPEA PÄIVITYS MENNEESTÄ

Kun kirjoittaa neljän kuukauden välein, ehtii tapahtua asioita. Oma elämäni on sinällään niin kuin ennenkin. On ollut opintoja ja töitä. Kesäksi menen kuitenkin Helsinkiin töihin. Eli vaihtuu tuttu stressitön työ oman alan työksi. (apua ja jee samaan aikaan). Myös mukava kaksio vaihtuu soluhuoneeksi. Pääsenpä koittamaan siis sitä, miltä tuntuu asua kämppisten kanssa. Olenkin miettinyt että mikä on mun yhteisasumispersoona, todennäköisesti joko a) sulkeudun omaan huoneeseen ja kaikki antisosiaalisuus mitä mussa on nousee esiin tai b) olen se ärsyttävä joka hengaa aina yhteistiloissa ja jolle pyöritellään silmiä selän takana. Joudun myös todennäköisesti tottulemaan julkisiin parin minuutin pyörämatkojen sijaan. 

Voitte lukea läpi, että ei, en kaipaa pk-seudulla asumista ellei työ sitä vaatisi. 

Mitäs muuta on tapahtunut? Olen oppinut paljon koulussa, blenderini hajosi (se oli kova draama tapahtuessaan), olen ollut yhteensä yli kuukauden kipeänä, kävin plastiikkakirugilla (!!), some-repertuaari on laajentunut snapchatilla, poikaystäväni työkuviot ovat sekä tuottaneet iloa että valtavaa lannistusta, täytin 23-vuotta, ilmoittauduin kandiryhmään, olen ollut paljon koiravanhuksemme kanssa sekä olen oppinut pysähtymään eri tavalla. Olen päässyt myös irti siitä, etten tunne riittämättömyyttä jollen suorita noppia järkyttävää tahtia, ota liikaa työvuoroja tai treenaa valtavalla intensiteetillä. Olen kokenut valtavia innon ja onnen puuskia. 

FRESH START

Tekipä mieli avata blogger, heivata skandinaavisen harmaa-musta banneri mäkeen ja lisätä hieman pinkkiä, ilmavuutta ja rennompaa otetta. 

Niin. Tästä lähtien tämä on ihan vain Iiran blogi. Rehellinen, tavallinen sivu ilman yritelmiä brändätä blogia oman nimen tai jonkin välkyn englanninkielisen nimen taakse. Olen nimittäin alkanut kaipaamaan niitä alkutaipaleen blogeja. Niitä missä kuvat oli mitä oli ja teksti kertoi kuulumisista ilman soljuvaa punaista lankaa. Niitä, joissa joka toista postausta ei ole toteutettu kaupallisena yhteistyönä.  Kaikki oli ennen niin läpinäkyvää ja aitoa. Haluan oman blogini olevan viimeinen paikka missä itseni tai lukijoiden tarvisi kokea alemmuuden tunnetta tai selailla viiltävän täydellisiä kuvia ja ajatella, että hitto. 

Haluan tuottaa aitoa sisältöä niin kuin tähänkin asti. Sellaista epätäydellisen täydellistä, niin kuin tämä ylläoleva kuvakin. Että tässäkin oli jokin lentävä taiteellinen idea, mutta toteutus näyttää juuri siltä että sisko lankuttaa venetelineessä.

Mulla on nyt hyvä tunne, että kesällä aion kirjoittaa paljon. 

TALVEN VAIHEET

Sain joululahjaksi kirjan, jossa käsitellään termiä Sisu. Mistä käsite tulee, ja mitä niin erikoista siihen kätkeytyy, ettei sanalle löysy edes englanninkielistä vastinetta. Miksi juuri meillä suomalaisilla on sisua? 

Keksin ajatukselle yhden teorian. Sen nimi on talvi. 

Talvi. Alkaa joulukuussa, mutta totuttaa pimeyteensä jo marraskuussa. On pimeää, niin kamalan pimeää ja märkääkin. Kun ajattelemme vuoden pimeimmän päivän jälkeen, että voiton puolella ollaan, niin talvi lisää kierroksia koneeseen: sataa metri lunta ja kolahtaa pakkaset. Lumen tuoma valo on kivaa, kyllä. Mutta kun puhutaan niin kylmästä, että sattuu hengittää, niin ei ole enää kivaa. Sisu nostaa päätään. Vaikka on ulkona niin kylmä, että olisi luontaisinta käpertyä talviunille pesään, niin me menenmme töihin seitsemäksi. Pyörällä. 

Keskellä kipeimpiä pakkasia kiroan talven aina alimpaan helvettiin ja toivon, että olispa lämpimämpää. Sitten talvi muistuttaa monimuotoisuudestaan. Tulee aste plussaa. Ulkona on vaarallista edetä ja jää, vesi ja loska vuorottelevat jalan alla. Siinä vaiheessa aina muistan, että ai niin, oli vielä se yksi aste pahempaa kuin pakkaset. Menemme silti töihin, pidellen kiinni rakennusten seinistä, hyppien vesivallien yli ja sipsuttamalla lonkankoukistajat kipeiksi. (Minulla meni eilen 3,5km matkaan koiran kanssa aikaa 1h 20 min. Tultiin sladissa, takaperin, sivuttain, sipsutten ja reunapenkoissa harppoen. Siitä vinkkeliä)

Että siinä se sisu. Miten erilaisia ja lannistavia ulkoiset muuttujat voivatkaan olla ja silti, silti emme  koskaan lopeta eteenpäin menemistä.

Tässä päivän hatara teoria talven eri vaiheista ja siitä, kuinka se asteittain vahvistaa sisuamme. 

Hang in there, it can't get any worse!

ROMA

Viime viikolla vietimme pidennetyn viikonlopun Roomassa. Ai ai. Samalla juhlistimme äidin synttäreitä ennakkoon ja kävimme katsomassa poikaystäväni kisoja Vallelungassa. 

Muutama nopea Roomaan matkustaville

Yleisfiilis: En oikein päässyt maistamaan sitä ikävöityä Italia-fiilistä kuin vasta kun menimme ulos Roomasta pienempään kylään. Mutta, ihmiset oli ystävällisiä, miehet flirttailevia. Hyvää palveua saimme aina. 

Liikkuminen: Kävellen, etäisyydet ei ole pahoja. Tai sen huomaa vasta illalla kun katsot turvonneita jalkoja ja googletat "voiko jalat poksahtaa" (case äidin nilkat otti vähän nestettä). Taksit ei ole pahanhintasia, ja ne on ihan luotettaviakin, kunhan ne on valkoisia ja päällä taksin kyltti. Metro on tietysti kätsä.

ietysti käts ä.

Ruoka: Hyvää. Erinomaista. Italialainen keittiö on huikea, tuoreus ja yksinkertaisuus toimii. Jos haluaa autenttista roomalaista ruokaa, kannattaa skipata paikat, joissa on sisäänheittäjiä, englanninkieliset listat jo kadulla sekä jotka sijaitsee nähtävyyksien välittömässä läheisyydessä. Hyvissä paikoissa myöskään hinta ei päätä huimaa. Trasteveren alueelta tekee parhaat ravintolalöydöt, ainakin omasta mielestä.

Ilma: Lämmin. Kesällä jopa tukala, kysessä kun ei ole rantakohde. Syksy tai kevät on suotuisin matkustusaika tällaiselle vaalealle kylmään ja pimeään tottuneelle ihmislajille. 

Majoitus: Jos reissuun on lähdössä isompi porukka, suosittelen miettimään asunnon vuokrausta: se on edullisempaa ja mikä vielä parempaa, voit tehdä aamiaista kämpällä: raaka-aineiden tuoreus ja hinta kohtaavat erittäin suotuisalla tavalla. Italialainen amppi kun normsti on kahvi ja joku makea härpäke. Tällaiselle puuroon mustikoilla, proteiinilla ja tuhannella superfoodihöysteellä tottuneelle se ei vain sovi. Luotettava sivu on ainakin wimdu. Meidän asunto oli kätevässä paikassa rautatieaseman lähellä (näkyy ylläolevassa kuvassa oikella).

Aikataulujen paikkansapitävyys: Lisää sovittuun aina 30min-tunti. Vähintään. Come on, ollaanhan Italiassa joten ei kannata olettaa että mikään sovittu tapahtuisi sovitulla kellonlyömällä. Matkaporukassa meiltä löytyi insinööri ja työkseen aikatauluttava tapahtumakoordinaattori, joten tunnelma saattoi ajoittain kuumeta kun naps ei tapahtunutkaan. Esimerkkinä: odotimme pääsyä asuntoomme puolitoistatuntia. Pöytävaraus oli tehty klo 22. Pääsimme istumaan pöytään melkein tuntia myöhemmin. Olimme etukäteen vuokranneet auton: auton saaminen kesti lähemmäs 2 tuntia. Julkiset menee toki ajallaan. Paitsi lento oli 3 tuntia myöhässä, mutta se nyt ei mitenkään liity tähän. Oli vain kiva lisä tälle muulle odottelulle.

Turismi: Valtaisaa. Roomassa käy vuosittain yli 10 miljoonaa turistia. Ja se näkyy. Menimme fiksuina sunnuntaina Colosseumiin: virhe. 

Rooman ymmärtää paremmin kuvin kuin sanoin, joten, mennään asiaan. 

 Mun henkilökohtainen suosikki oli case Rooman pulu. Kakkasi siskoni päähän, siskoni, joka muutenkin vihaa puluja yli kaiken. Hänen top 3 vihatuimmat -listalla on 1. persut 2. pulut 3. juuston haju. Itseasiassa kahdesta jälkimmäisestä raukka joutui reissussa kärsimään. (Parmesania. Kaikkialla.) 

Autodromo di Vallelunga

Yhden päivän vietimme autoradalla. Tällä kaudella Aku on ajanut Italian Porsche Carrera Cupia. (ei lisätäsmennystä). Kannustusjoukoista oli selvästi apua, sillä irtosi kauden paras tulos tänä viikonloppuna. Enää kaksi kisaa ni saan ton kotiin koko talveksi! 

Viimeinen päivä meni vaeltaessa Colosseumiin. Tosiaan sunnuntaina se oli varmaan harvinaista täydempi ja voi Papa Francesco kun ahdistuin niistä selfietikkujen määrästä joiden päässä oli turisti. No mut, olihan se vaikuttava. Koko kaupunki on todella vaikuttava ja käsittämätön. 

Päällimmäinen fiilis on, että Rooma oli kiva nähdä, se on kulttuurihistoriallisesti niin mahtava. Mutta kyllä Italiassa parempaa on pienet kylät, paikalliset ihmiset, maalaismaisemat. Ensi kerralla sitten niin. Rooma on raskas kaupunki nähdä parissa päivässä. Kun pääsin kotiin, ei ollut yhtään sellainen levännyt lomanjälkeinen fiilis, vaan oltiin ihan rikki. Mutta mieli sai kirkkautta, voimia ja uutta perspektiiviä.

-Iira