VUOSI ELÄMÄSTÄNI: 2013

Töttöröö, ollaan jo puolessa välissä tammikuuta kun vasta saan aikaiseksi pureskella mennyttä vuotta. Sen sijaan, että summaisin viime vuoteni joihinkin kuukausikertomuksiin ja kohokohtiin, ajattelin miettiä kysymystä mitä jäi käteen viime vuodesta? Mitä opin? Mitä koin? Kuvituksena on otoksia vuoden varrelta.

Alkuvuodesta aloin todella ymmärtää ruikuttavia inttileskiä. Termiä vihaan yhäkin, eikä se aika nyt niin pahaa ollut kun jälkeenpäin ajattelee. Joka perjantai klo 21.05 Kupittaan juna-asemalla odotti minä ja se koditon laitapuolen kulkija. Toinen odotti rakastaan, toinen kattoa pään päälle. 

Myös monen vuoden rimakauhu hiihtoputkessa hiihtämiseen tuli ylitettyä. Suhteellisen heikoin tuloksin, mutta silti. En enää laskenut metalliseinää päin eikä luisto alamäessä tuntunut yhtään niin hurjalta. Tietämättömille tiedoksi, että menneisyyteni luistavien lankkujen päällä ei ole ollut mitenkään...hmmm..kaunis. 

Olen alkanut pitämään Turusta noin kaupunkina. Turku on perseestä -vitsit eivät enää niin naurata. Murre se sijaan kyllä, mutta noin muutoin tämä kaupunki alkaa olla oikein mukava. Piti vain katsoa sitä Turku nyt vaan on pyllystä -ajatusta pidemmälle. Jokiranta on mieletön, se pieni ihankuinolisiulkomailla-fiba lämmittää joka kerta. Ja Åbo on myös kaunis talvella, pimeällä, loskassa, tuulessa - silloin kun suomalaiset keskivertotaajamat näyttävät itsemurhatilastojen ykkössyyltä.

Sain myös voiko autopeli mennä tyttöystävän edelle -ikuisuuskysymykseen vastauksen. Hetkittäin.  

Kyllä, bf:ltäni löytyy koko kalusto penkkiä myöden,mikä on ihan ymmärrettävää puoliammattilaiselle. Ymmärrystä pitäisi löytyä myös minulta tuon setin olemattoman esteettisyyden suhteen. Lukuisien rakentavien keskusteluiden tuloksena penkki pitää majaa tällä hetkellä varastossa, olohuoneen keskipisteen sijaan.

Männä vuonna sain elämääni rauhallisuutta ja ymmärsin todella laadukkaan ajanvieton käsityksen. Entinen uuhletsgotopaaartyyy-Iiraa kiinnosti 100 desibelin yöelämä entistä vähemmän. Seesteinen viikonloppu talvisessa ulkosaaristossa läheisellä porukalla jäi mieleen.

Keväällä täytin 20 vuotta pastellinsävyisissä juhlissa. Tuli jonkinlainen pieni ahdistava ajatuksentynkä teemalla en ole saavuttanut vielä mitään. Myöhemmin sijoitin ahdistuksen kansioon turha. Löysin päästäni myös ensimmäiset harmaat hiukset. Kaksikymppisenä. (Anteeksi lähikuva päänahastani, se oli välttämätön harmaiden olemassaolon todistamisen kannalta.)

Huhti-toukokuun näytin viemärissä riutuneelta hilleriltä. Pääsykoeluvuista opin sen, että kokeisiin ei voi lukea liikaa. Ja että kannattaa nukkua edeltävänä yönä. Ja sen, että maksimaaliseen pettymykseen ei kukaan kuole. Mistä päästäänkiin siihen, kuinka todella teen päätöksiä vain sydäntä kuunnelleen. Minullehan aukesi opiskelupaikka Vaasan kauppiksesta, mutten sinne kuitenkaan lähtenyt. Kieroon katsoivat ja hassuksi sanoivat. Mutta koska poikaystävä ja koska välimatka. Sen sijaan, että olisin aloittanut opinnot hyvässä koulussa, valitsin epävarmuuden uudelleen hakemisesta ja yhden lisävuoden töitä tehden. Nämä on näitä, valintoja. Mutta en valita, mulla on kiva työ ja ihana koti. 

Eräs oivaltava ja luova kokemus oli itsensä toteuttaminen Citymarketin parkkipaikalla. Kirpparikassista vedin päälleni siskoni poikaystävän sin mhoo hapkido -puvun ja tein pari yläpotkua siinä keskellä hölinää. Olen oppinut tämän vuoden aikana elämään vahvasti "miltä tuntuu kun ei nolota" -tilassa. Hyvältä.

Opin myös, että aina ei kannata luottaa musta tuntuu -intuitioon mitä tulee tekniikkaan ja fysiikan lakeihin. Auto voi vajota ojaan jos maa siinä vieressä ei kanna. Ja se ei välttämättä kanna jos se on mutaa ja ajettavaaa tilaa jopa melkein renkaan verran. Toukokuisen välikohtauksen jälkeen minulta ei ole otettu kyllä tästä mahtuu -ohjeita vastaan.                                  

Olen myös oivaltanut, kuinka joka päivä ei tarvitse treenata kolmea tuntia. Se on tehotonta. Sen sijaan olen löytänyt hiit-treenit ja kunnon tatsin salilta. Spinning-pyörää runttaan myös aika lailla. Ehkä myös treenimäärän lyhentämistä suurempi oivallus on se, että joka päivä ei tarvi repiä. Myös treenitön päivä voi olla hyvä päivä. Välipäivä ei ole laiskoille vaan yksi osa koko hommaa. Näillä muutoksilla olen kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Enkä sinällään jaksa ottaa paineita siitä, jos en ehdi salille. Kuuntelen mieluummin väsymystasoa kuin päässä huutaavaa you gotta work out -pirua.

Viime vuonna olen myös oppinut syömään oikein. En nyt tarkoita että terveellisesti, proteiinia ja hiilaria oikeassa suhteessa, makrot kohdillaan jne. Vaan olen oppinut syömään normaalisti. Kaikki syömishäiriöiset horinat on jossain menneessä minussa. Ei ole yli- eikä alilyöntejä enää nykyään. Voin syödä palan pizzaa lounaalla ja nauttia karkeista tuntematta pienintäkään pistoa omassatunnossa. Tärkeintä on ollut myös kohtuus, kysyn mahaltani, en päältäni, että tekiskö mieli lisää. En myöskään pidä mitään naurettavia paastopäiviä jos on tullut otettua vähän hyvää. Nyt sen vasta tajuaa, kuinka siistiä on kun suhde ruokaan on normaali, se kun on kenkkuroinut viimeiset viisi vuotta. Tämän henkisen älyämisen myötä viime vuonna lähti melkein 10 kiloa painoa.

Tämä ei ole mikään vuoden hoksaus, vaan aina ollut messissä: fakta, että siskoni on paras sisko. Ja äitikin on kiva ja isi. Molempien kanssa yhä enemmän ollaan nykyään kavereita, eikä enään vanhempi-lapsi -asetelmassa. Vaikka kyllä äiti silti huolehtii villasukat jalkaan ja muistuttaa syömisestä. 

Sain sen mistä keväällä haaveilin, oman kodin. Ja vielä paremman kuin ikinä osasin kuvitella. Kaikki kävi parissa päivässä ja tapahtui sattuman kautta. Jos en olisi rynnännyt randomiin asuntonäyttöön viimeisellä minuutilla, en olisi 3 minuutin pikakierroksen jälkeen tehnyt päätöstä, että tämä se on ja ellen olisi kirjoittanut tykki-hakemusta, en nyt asuisi keskustassa leveäikkunalautaisessa kaksiossa. Kiitos myös poikaystävälleni luottamuksesta. Hän allekirjoitti vuokrasopparin näkemättä asuntoa, ainoastaan mun "se on ihana" -kuvailujen perusteella. Niin, ja tulihan meistä (ainakin Kelan mukaan) avopari. Yhäkään en voi tajuta, että suhteemme on mennyt niin vakavaksi mitä se nyt on. Jos harrastaisin välimerkkiyhdistelmiä blogissani, niin tähän kohtaan tulisi sydän.

Family first. Arvossa arvaamattomassa on myös suku ja etenkin serkut. Viime vuonna oltiin vihdoinkin kaikki serkkutytöt samassa paikassa samaan aikaan. Olen kiitollinen siitä, että meillä ei ole mikään tavallinen pönötys-suku joka näkee silloin tällöin velvollisuudesta. Ei. Kun tämä kerho kokoontuu, voin kertoa, on ravintolan henkilökunta helisemässä, ohikulkijat tai muut kanssaeläjät silmät pyöreinä.

Tuntuu myös, että poikaystäväni kautta olen saanut toisen perheen, ainakin toisen kodin ja uusia sukulaisia. Eräissä hautajaissa itse pappi kahvipöydässä kaavaili meille kihloja sen perusteella miten oli seurannut meidän ruokailuamme. Se oli lievästi hämmentävä hetki.

Nyt kun luen viimevuoden henkistä kasvukertomustani, tulee olo että olen menossa todella hurskaaseen suuntaan. Totta on, että balanssi elämälle on löytynt ja että ehkä pientä viisaantumistakin on tapahtunut, etenkin taloudellisesti. Nykyään ostan uudet housut jos vanhat ovat revenneet (kesken työpäivän krhm) enkä siksi, että "olis kiva että tätä mallia olisi ainakin neljässä sävyssä."

Katalin oivallus on ehkä se, kuinka nopeasti aika kuluu. Vuosi on mennyt kuin naps vaan. Jos vauhti tästä vaan kiihtyy, niin  on aika pelottavaa. Pitää siis todella muistaa elää joka päivä tunteella ja täysillä, liittää jokaiseen päivään ainakin jotain pientä kivaa. Ja olla spontaani. Lähteä jos joku pyytää, mennä itse jos huvittaa. Näillä lähdetään vuoteen 2014.