Nimittäin lapsilleen omistautuneita äitejä.
Tiistaina kävin Tyksissä, kerrankin iloisissa merkeissä. Ystäväni sai vauvan. Pienen beben joka makasi kippurassa muovisängyssä jossa oli pyörät alla. Olin erittäin hämmentynt ja kun näin sen pienen tyypin tuhisevan, viimeinenkin pintajää vauvoja kohtaan suli sydämestäni.
Niin kuin ystäväni hyvin tietävät, olin todella lapsivastainen lukioaikoina ja sen jälkeenkin. Ne olivat itkeviä ja omahyväisiä rääpäleitä 18-vuotiaan Iiran silmissä. Ja voi ähäkutti, joudun syömään sanani, taas.
Olen muutenkin miettinyt tätä kevyttä aikuistumista mitä on tapahtunut. Viime sunnuntaina kyläilin toisen ystäväni rivitalo-asunnossa jossa oli takapiha, sauna ja kaksi kerrosta. Siinä niin, me pari vuotta sitten niin hukassa pyörineet ihmissielut joimme teetä ja söimme itsetehtyä piirasta pentikin astiastosta. Kolmas ystäväni kartuttaa asuntotiliään kovaa vauhtia. Ja sitten tämä ystäväni joka sai oman lapsen. Kaksitoista vuotta sitten kärräsimme nukkejamme vaunuissa ja elimme perhettä lego-leikeissä. Nyt se on aikuisten oikeasti totta.
Että olen alkanut ymmärtää. Äitejä, vauvahypetystä, fb-statuksia, satoja kuvia mussukkani naamasta, äitien silmäpusseja, kaikkensa antamista, lepertelyä, mammavalitusta ja viimeiseen asti suojelemista. Ei tarvinnut kuin katsoa vierestä sitä lapsuudenystävää ja hänestä tullutta ihmettä.
Olen vähän sanaton, joten lopetan tähän. Tarpeellinen tuli sanottua ja rivien välistä voi lukea: haluan sittenkin joskus oman lapsen.
P.S. Mitä en vielä ole ymmärtänyt, on äiti joka pukee lapselleen flamingo-asun 1 vuotis -kuvaan.
Tai kalkkuna-puvun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuli mieleen mitä tahansa, let it out