PIENIÄ JUTTUJA, ISOJA HYMYJÄ

Tänään mulla on ollut super-olo. Niin super, että olen halunnut jakaa tämän olon tuntemattomien kanssa. 

Aamulla kehuin työpaikkamme siivoojan uutta kampausta. Neljän kerroksen välin mittainen yleensä hiljainen hissimatka oli tänään yhtä hymyä ja oikein tunsin kuinka itsevarmoin askelein nainen poistui keräämään tarjottimia. 

Töissä tsemppasin uutta työntekijää minkä ehdin ja asiakkaille pyrin antamaan jotain vielä vähän enemmän. Hymiö cappuccinossa ja aito kiinnostuneisuus asiakkaan kiire-huolista saivat kaikki lopulta iloisiksi.

Kotiin kävellessä näin naisen raahaavan aivan liian painavaa kauppakassia.  Ei se ollut edes Keskon standardi muovikassi vaan sininen ikea-ihme täynnä ruokaa. Siis hän oikeasti raahasi sitä maassa. Kysyin että tarvitko apua? Olisin halunnut tallentaa naisen ilmeen. Se oli jotain puhutko minulle, miksi tarjoat apua, haluatko ryöstää minut? -tyyppinen mulkaisu. No, se apu jäi käyttämättä. Raahasi kassinsa sitten itse, mutta tuli hyvä olo että kysyin enkä kävellyt ohi niin kuin. No, kaikki muut. 

Salille mennessä avasin oven ja päästin muut ensin, näytin oikein kädellä että menkää vaan ja pusersin iloisen hymyn. Ihmiset olivat ennemminkin hämmentyneitä kuin ilahtuneita. Suihkussa viereisessä kopissa kuulin tyhjän shampoopullon prutkutusta. Lainasin lorealiani. Tyttö kiitti vuolaasti ja sai oloni tuntumaan superilta.

Kotona halasin mun ykkösmiehiä - A:ta ja Einoa, koska ne tekevät minusta superin. Ja hyvä kahvi.

Suosittelen kokeilemaan, avuliaisuutta. Ei vie teidän aikaanne mutta tekee arjesta hauskempaa. Eikä se vaadi edes rohkeutta, on vain astuttava sen miksi mun pitäis, sehän vaikuttais hassulta, ei oo tapana -kynnyksen yli. Ja se on yllättävän matala trappu se.

kuva