Kasuaalisti neljän vuoden tauon jälkeen hän palaa

Hei, olen täällä. Mun mielestä on kivan irvokasta, että viimeisin postaus, Aikuisuuden ensimmäinen päivä jäi toistaiseksi viimeiseksi tekstiksi täällä. Koska sehän siinä välissä tapahtui, "aikuisuus". Työt, kiireet, sen kivan tekemisen lykkääminen ensi viikolle. Ensi kuuhun, vuoteen, vuosiin.

Neljä vuotta on pitkä aika olla tekemättä sitä mistä nauttii.  

Multa on kyselty, että "miksi en löydä sun blogia enää". Joo, ei ole löytynyt, sillä kävin piilottamssa tämän jossain välissä. Siinä samalla taisin piilottaa itseltäni luvan tehdä tällaista hömppäistä harrastusta koska pitäähän elämässä mennä eteenpäin. Tehdä jotain kehittävää.

Hitot. 

Viisautta on tehdä enemmän kivoja juttuja. Niin voi että, koitanpa tässä nyt sitten kertoa, että mitä kuuluu. Vuodet ovat kohdelleet...no, ne ovat kohdelleet. Tällä hetkellä asiat ovat todella hyvin. Olen valmistunut, kihloissa, vakityössä ja ostanut oman asunnon (siis sellainen lista, että potentiaaliset lukijat on silleen että blaah, miten tylsä muija. Yllätin itsenkikin tällä listalla. Tai siis sen keskivertoisuudella (lue: tylsyydellä)). Kaikki voivat hyvin. Siskostani on tullut rouva ja serkkukaartiin on tullut vauvoja. Elämä täyttyy arjesta ja viikonlopuista, työstä ja harrastuksista.

Aloin etsiä kuvaa itsestäni tältä hetkeltä. Fakta: ei löydy. Siinä missä lopetin kirjoittamisen, lopetin näköjään kuvaamisen. Tässä viimeisin kuva jonka löysin koneelta: 

Ja se on syksyltä. 2016. Lohduttavaa tässä on se, että vaikka vuosia kuluu usemapia niin samalta sitä about näyttää. Erotuksena tähän hetkeen toki se, että harmaita hiuksia on paljon enemmän ja tuollaisesta loppukesän glowsta ei ole tietoakaan tällaisen 7 kuukautta kestäneen marraskuun jälkeen.

Taistelu oli aikamoinen, että pääsin palaamaan blogiini vuosien tauon jälkeen. Olin katsos unohtanut salasanani. Sitten ajattelin, että no ehkä pääsen vanhalla koneellani sisään, koska siinä olen automaattisesti sisäänkirjautuneena. No se kone oli hukassa. Kuka voi hukata tietokoneen? Käänsin kämpän ympäri ja otin videopuhelin äidille ja olin varma että on jossain on ollut murtovarkaita. Lopulta kone löytyi kellarista kirppiskassin pohjalta vaatteiden seasta. Kassi oli portaiden vieressä viittä vailla lentämässä Uffille. (Sinänsä tämä loogisuus ei yllätä, sillä teimme muuttoa viime marraskuussa ja sanotaan että elämässä tapahtui aika paljon tuohon aikaan, joten järjenvaloni on ollut paikoin sammuksissa. Ehkä palataan siihen myöhemmin.) 

Niin, no kun tuo 8 vuotta vanha macini käynnistyi, enhän päässyt blogiin. Tietoturva on mennyt eteenpäin huimasti viime vuosina. G-tilini lukkiutui ja hakukonejätti toivotti vaan tsemppiä jatkoon ja perustamaan uuden tiliin. Tiliin kytketty maili oli hotmail (jota ei enää ole), jonka salasanaa en saanut resetoitua (koska sitä ei enää ole). Hieman harmitti, sillä vanhan tilini takana oli tosiaan tämä rakas blogi-vanhukseni ja sen yli 200 raihnasta tekstiä aina vuodesta 2011 asti. Mutta! When there's a will, there's a way - lopulta 4 päivän pähkinnän jälkeen pääsin tiliin sisään vuonna jeesus ja perkele asettamani turvakysymyksen voimin (= lemmikkihamsterini nimi). 11-vuotias Iira on ollut noheva, kiitos hänelle. 

Syy miksi ajattelin jatkaa kirjoittamista on se, että on niin mukava lukea täältä mitä on ajatellut ja tehnyt kolme tai yhdeksän vuotta sitten. Oh dear, oh dear, mikä kasvutarina määrätietoisesta lukiolaisesta puoliaikuiseksi täältä onkaan luettavissa.

Tämä on siis liiton päiväkirjablogi, tällä ei ole kohderyhmää, mietittyä strategiaa, visuja, julkaisukalenteria tai hiottua henkilöbrändiä. Tämä on tällainen oma paikka ja tätä luen minä. Ja ehkä sinäkin.


-Iira