ITALIA

Espresso. Vahva, lyhyt, tuju, tempperamenttinen, tumma, pistelevä. Niin italialainen. Ai että, tuulisesta Hangosta vaihtui maisema saasteisen kuumaan Milanoon. Ciao huikkailin kaikille ja ne kaikki vastasivat. Kahvi on hyvää, ruoka on hyvää, ihmiset nauraa aidosti. On siinä maassa jotain, jotain mitä rakastan, jotain jolle nypristän nenääni. Mutta enemmän rakastan. 

Reissussa olin siis jo juhannuksen jälkeen mutta köhköh, postauksen sain kasaan vasta nyt. (Mitenniin huonoin bloggaja...niin kuin ikinä) Lähdin matkaan maanantaina ja lensin Milanoon jossa vietin yhden illan yksinäni. Tarkoitus oli mennä aistimaan kaduille iltafiilistä, mutta söin pizzaa hotellihuoneessa ja kuuntelin ukkosmyrskyä. Se ei mennyt ihan ku turistioppaassa, mutta väliäkö sillä. Milanossa olen käynyt kolmesti aiemmin, joten sen suhteen ei haitannut. Shoppailla olisi voinut, mutta saita-minä kiitti että putiikit oli jo kiinni. 

Seuraavana aamuna poikaystäväni lensi Belgiasta ja jatkettiin matkaa junalla Bolognaan josta jatkoimme Riminille. Pari päivää vanhaa kunnon aivotsuomessa-rantalomaa teki niiin hyvää. Meillä kävi vielä aika kiva tuuri hotellihuoneen kanssa: saatiin sviitti kattoterassilla, jossa oli oma poreamme. Ensin naurahdin ja ihmettelin, että ei me mitään poreammetta tarvita, turhaa pröystäilyä, tossahan on Välimeri vieressä. Miten kävi? Jos ei oltu syömässä tai nukuttu, lilluttiin ammeessamme ja syötiin mansikoita tai katottiin tähtitaivasta. 

Että sitten todellisuudessa se rantaloma jäi sille asteelle, että käytiin kerran uimassa. Taino, pinkomassa rantaviivaa pitkin. Olin ku pikkulapsi, juoksentelin, hypin aaltoihin ja nauroin ääneen kun ne osui. 

Kyllä, se paikka oli just näin turistico, tykkäsin näistä eri teemaisista rannoista. Oikeesti, miksi?

Välimeren illat on parhaita. Lämpö ja pimeys, meren kohina, ihmiset liikkeellä. Ja voi nam sitä ruokaa ja jäätelöä.

Kun pari päivää vain on, ei ole kerrottavaa, joten kuvat puhukoot puolestaan. Kolmantena päivänä jatkoimme matkaa San Marinoon, mikä on oma pieni valtio korkealla meren pinnasta. Ensin kivuttiin autolla mutkatietä, loppumatkan pääsi maisemahissillä. Matkalla todistettiin perus italialaista parkkeeraustilannetta vol 6436:

Paikka oli suloinen ja kompakti, täynnä turisteja luonnollisesti. Maisemat oli kyllä näkemisen arvoiset. Lounastimme ravintolassa, joka oli ihan vuoren reunalla, tosta kaiteen yli kun olis hypännyt, se olisi ollut viimeinen hyppy. Jollekin itsetuhoiselle perhe-elämään kyllästyneelle tusinaturistille oiva lounasmesta. (rankempaa huumoria...)

San Marinon oli kävellyt läpi tunnissa, jotenka matka jatkui Lugoon, pieneen kaupunkiin ystäviemme luo. Koko reissun agendahan oli poikaystäväni kisat, joten loppuviikko menikin niissä touhuissa. Päivät meni Imolan radalla, illalla syötiin jätskiä ja käppäiltiin ympäriinsä. Tykkään näistä pienistä kaupungeista, jossa pääsee näkemään aitoa italialaista arkea. 

Ystäviemme alakerrassa asui heidän täti, Luci. Hän kokkasi valehtelematta koko ajan, aamusta iltaan. Ihanat tuoksut leijui avoimesta ovesta aamulla kun heräsin ja illalla kun tulimme puolenyön aikaan kotiin. Nyt alan pikku hiljaa ymmärtää mitä ruoka tarkoittaa italialaisille. Ateriaa voidaan valmista viisi tuntia, kaikki tehdään itse suurella rakkaudella ja antaumuksella. Luci sitten kokkasi meille, hän katsoi hymyillen kun söin ja lappasi ruokaa lisää lautaselleni sitä mukaan kun se tyhjeni, vaikka yritin välistä aina mussuttaa no no no. Sinä iltana vatsa täyttyi ehkäpä elämäni parhaasta pasta-annoksesta.

Aamupalalla kävimme vakikahvilassa. Miksei Suomessa hyvä cappuccino voi maksaa 1,5 euroa? Ja oli kiva seurata sitä kevyttä kultturikuilua mikä on Suomen aamuissa ja Italian aamuissa. Yksikin pappa ajoi kahvilan eteen, tööttäili hetken kun oli parkkeerannut, asteli ulos autosta, levitti kädet ja huusi BUONGIORNO. Sitten tervehti kaikki aamukahvittelijat, heitteli vähän yläfemmoja. Hän jos kuka oli noussut oikealla jalalla. Versus aamu Suomessa, jossain värittömässä Pirkon Pullassa jossa työmiehet juo aamukaffensa ja päivittää sääkuulumiset ja lähtiessään sanoo ehkä moro.

Sitten kisaviikonloppuun. Kiinnostuneille tiedoksi, että poikaystäväni ajaa Seatilla kilpaa vakioautojen EM-sarjaa (ETCC) ja lisäksi Italian Seat Ibiza Cupra cupia. Tässä hän starttaa:

Ja Maamme-laulun kuuleminen oli suomalaisin asia koko reissussa. Voitto tuli! 

Mulle ainut sallittu kisapeli olis kuulemma kolmipyöränen mopoauto.

Intensiivisestä loppuviikosta väsyneinä lensimme Suomeen maanantaina. Matkat äityi paikoitellen hiemean tylsiksi ja poikaystäväni kun rakastaa kännykkäni ArEffect -sovellusta, millä saa erilaisia lisäefektejä kuviin, niin niitähän sitten otettiin.  Otoksia on pitkin reissua parikymmentä, te joudutte kärsimään vain tästä yhdestä: minä sädettämässä vesipulloa. Hänen mielestä niin kauheen hauskaa. 

Eipä siinä, borta bra men hemma bäst! No ei kyllä, voisin lähteä takas vaikka esimerkiksi nyt heti.