Istuin illalla sohvalla. Katsoin Hyviä ja huonoja uutisia, kone sylissä, kännykkä siinä päällä ja kaikkia käytin yhtä aikaa. Laatuviihdettä liikkuvana kuvana, facebook, blogger, bloglovin, whatsapp ja viestejä, kaikissa sinkoilen samanaikaisesti. Ei ihme että olen malttamaton ja jos nykyään yritän keskittyä yhteen asiaan, tuntuu, että jotain vielä.
"Olen Iira. Olen some-riippuvainen." "Hei Iira" Nään tän hetken tulevan. Minä ja vieroituspiiri. Ohjaaja ja kaksikymmentä anonyymiä some-riippuvaista piirissä, keskelle kasattuna iphonet. Niihin ei tällä istunnolla kosketa. I do have a problem. Tsekkaan fb:ta, s-postia, ig:tä, pinterestiä ja kaikkia jakopalveluita liian tiuhaan. Minusta on tullut se, joka kuvaa ruokiaan ja latet kahvilassa. Ennen mulkaisin ja hymähdin sisälläni tuollaiselle esittämisen tarpeelle. Nyt olen yksi heistä. Kaikesta pitää ottaa kuva ja kaikki tärkeä pitää jakaa, muuten sitä ei tapahtunut. Pitäähän nyt seuraajieni tietää että söin kauniin aamupalan tai jos olen jossain mualla kuin kotonani, esimerkiksi niinkin mielettömässä tilanteessa kuin koirani kanssa lenkillä. Mikä ihme esittämisen/jakamisen tarve ajaa meitä instagram-tilin omaavia? Toisaalta, ei ennen tullut tallennettua arkeaan eikä niitä pieni iloja, ikinä. Nyt on kiva selailla että mitä sitä tulikaan tehtyä. Nähdä arki parempana kuin se onkaan.
Se, mihin heräsin, oli tosiaan kysymys, että voisiko joskus vaan kokea jotain kivaa, olla kertomatta siitä ja tallentaa se hetki instagramin ja tuhannen hasthagin sijaan omaan päähänsä, sinne niin, muistojen kultaiseen tallelokeroon. Kokea se hetki ilman ajatusta, että missä mun puhelin on, tästä pitää ottaa kuva. Koitanpa ensi kerralla. Olenko yksin alkavan vakavan riippuvuuteni kanssa vai onko teitä muitakin?
xoxo, sairastunut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tuli mieleen mitä tahansa, let it out