OHI ON

Nyt on ohi kirjotukset ja kone on tehnyt paluun. Kaappi aukes ja tilalle tungin 16 kappaletta kirjoja, joita on enemmän ja vähemmän tullu luettua viimisen kuukauden ajan. Se tunne ku näin fabon etusivun. Eihä se ollukkaan yhtään niin hieno kuin olin aatellu. Kaiken piti kulminoitua siihen hetkeen, mutta oikeestaan sitä vois.. no en osaa sanoa, ilmiömäisellä darrallakin saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa. Eniten oireita konevierotuksessa tuotti se, ettei oikeen tienny mistään mitään ja tuli vietettyä päivä jos toinenkin suhteellisen eristettynä ulkomaailmasta. Aloin oikeasti arvostaa sitä, mikä tuntui niin itsestään selvältä. Ystäviä ja sosiaalista elämää. No, puhelinlaskusta näkee kyllä, että on ollu fb:stä erillään. Nyt tuntuu niin juhlalta vaan olla kavereitten kanssa. Ehkä tä oli ihan hyvä kokeilu, ainakin sen puolesta, ettei vaan ala pitää mitään itsestäänselvyytenä. Ja miten sitä tottui vaatimattomampiinki viihteenmuotoihin, esim. Ostos-tv toimi mainiosti komedianlähteenä. Ab DOer-mainos = extrafun! Kyllä, aika kuivalla huumorilla ollaan menty. Mikä tässä koko vierotuksessa oli  kuitenkin kaikkein pahinta, niin tosiaan se, että tuli vietettyä liikaa aikaa itsensä kanssa. Siinä aletaan pikkuhiljaa kysyä mielenterveyttä, kun käy vuoropuhelua tyyliin omien aivolohkojensa välillä. Seuraava kuva kertoo ulkoisesta olemuksestani ja kiinnostuksestani elämään viime aikoina:

"Q:n kosketus" niinkuin ystäväni Trick tapaa sanoa.

Voin kertoa, että toi katse voisi myöskin tappaa. Så, hur gick det då? Ei ainakaan niinku elokuvissa. Historia, johon lähinnä panostin meni aika lailla päin persettä. Jotain kait kertoo se, että kirjotin mielikuvituksen varjolla yhenki esseen käsiteestä, josta en tiedä mitään. Joskus oon kuullut sanan edistysusko, mutta, no siihen se sitten aika pitkälti jääkin. Eniten hävettää, että opettaja joka on jollain tasolla luottanu et osaan jotain, lukee mun räpellystä ja varmaan nauraa pirullisesti päälle. Tänään purin mun historiaseinää ja tungin aikajanat maailmankarttoineen päivineen kaappiin. Pahaa tekee se, että ne joutuu kaivamaan sieltä vielä. No, onneksi on aina toinen mahdollisuus. Keväällä uudestaan.  Ruotsiin en sitten lukenu yhtään, ku luin sitä fucking hissaa ja sekään ei menny niinku toivottua. Joten sitäkin todennäkösesti korottamaan. Lopputulemana voi vaan todeta et oli aika turha kirjotuskerta. Pitää kuitenkin muistaa, että

Tää tatuointi on niin hyvä mulle. Ja kaikille saman kohtalon omaaville ystävilleni, siks otettiinki kaikki samanlaiset ihan vaan muistoksi kuvaamaan tätä ei-niin-hyvää aikaa. No ei kai. Ainahan ei kuitenkaan voi voittaa, kunhan edes joskus. Niin kuin poikani, rakas ystäväni, tapaa sanoa.

Eilisilta pyhitettiinki sitten tän kaiken unohtamiseen. Jos en missään muussa, niin siinä ainakin onnistuin. 

Tällä kertaa tavattiin teinibaarien kermaa. Mm. Iran-Italia-Turkkilainen onnenonkija, joka ei kuitenkaan ollut kuulemma mistään kotoisin, sillä hän on tippunut tähän maailmaan taivaasta, koska syntyi lentokoneessa. Erittäin mielenkiintoista kuulla baarin edessä klo 03 vesisaateessa. Ovella muutama nurkkapatriootti luuli tietävänsä poliisia paremmin miten siinä kuuluu jonottaa. Tappelu.  Kaiken kruunasi eräs Lietolainen sankari, joka yritti tehdä ystävääni vaikutuksen kertomalla, että harrastaa tietokonepelejä ja käteen vetämistä. Hyvä homma hei! Olihan siinä taas prinssejä mistä valita. Jostain syystä ilta päätty pizzakiskan kautta jatkoille. Ilman ylimääräsiä. Illan kulku oli jotenki tämänkaltainen:

klo 21

klo 03

klo 04.30 

 Aamulla heräsin elämäni darraan, mikä tuntui olevan jonkinlainen kovuustesti, jossa ylemmät voimat koetteli haluani elää. Elämä kuitenkin voitti lopulta ja se hetki oli hieno. Nyt palaan takaisin normaaliin elämään. Niinkuin se olisi jotenkin normaalia, mutta anyways.