TARINA KROPASTANI

Älä vihaa itseäsi. 

Se muuttaa ulkomuotoasi. Voin vaikka todistaa: 

Vasemmalla seison minä 14 kiloa sitten. Kasvot hymyilee, mutta mielessä oli koko ajan ahdistus ja itseinho. Inho ulkonäöstä, elämästä, epävarmuudesta. Hauska tyyppi mutta sisältä ihan rikki. Miksi?  Kai yksi asia johti toiseen. Syöminen varmaan auttoi. Hetkellisesti, ei pidemmän päälle. Aiheutti vaan sen kuuluisan noidankehän.

Oikealla seison minä pari päivää sitten. Siinä seison, vilpittömästi onnellisena ja tasapainossa. Ei ole mitään mieltä lamauttavaa inhoa tai stressiä kropasta. Olen sitä mieltä, että vartalo on suora peili sille miten mieli voi.

Jaa miten tässä näin kävi? 

Joskus tein postauksen omasta liikuntahistoriastani, sen voi lukasta tästä. Nyt haluan kirjottaa siitä, miten olen ikinä saanut itsestäni kaulittua sen näkösen mistä joskus en voinut oikeestaan edes kuvitella. Joskus mietin, että miltäköhän niistä tuntuu, keillä on litteä vatsa, itse kun olin aina ollut enemmän tai vähemmän pyöreä. Lapsena siitä jaksoi muistuttaa mummi, myöhemmin tajusin sen itse. Vasemmanpuolimmainen kuva on  pahimmilta ajoilta, painoin varmaan 72 kiloa. Niitä aikoja kun lopetin vaa'alla käymisen itseinhon vuoksi kokonaan, aikoja kun välttelin peilejä ja kuvien ottoa kropastani. Aikoja kun mielestäni kaikki ruoka oli pahasta ja kalorittomuus pop. Tuolloin tein kaiken väärin. Liikuin liikaa ja liian yksipuolisesti, söin liian harvoin ja liikaa kerralla. Myös herkut maistui, ja maistuu kyllä nykyäänkin, mutta jotenkin ne ei jämähdä tonne leuan alle tai alavatsaan. Lisäksi tätä nykyä liikun ajallisesti vähemmän ja syön määrällisesti enemmän. Että siinä se salaisuus. 

Kaikki lähtee mielestä. Ajatuksesta. Siitä hetkestä kun hyväksyt itsesi. Päästät irti inhosta, päätät että olet juuri nyt erittäin hyvä. Mutta voit olla vieläkin parempi. Ha haa, siinä se koukku. Olla vieläkin parempi. Laihtumistouhut on psyykkisiä. Piste. Tärkeää on alkuvalaistumisen jälkeen on ajatella vähemmän ja tehdä enemmän. (Älä analysoi mahdollista hyllyvää tarakkaa vaan tapa se spinning-tunnilla.)

Kun päätin vajaa pari vuotta sitten, että nyt lähtee laardi, alkoi samoihin aikoihin myös nämä fitness-jutut nostaa päätään. Muuttui se laihuuden ihannointi lihasten palvontaan. Omalla kohdalla se oli hyvä, että sellainen 40kg luut paistaa -ihanne olikin yhtäkkiä rumaa. Sairasta. (Pieni anoreksian alku käytiin omalla kohdalla läpi) Toisaalta hyvin pelottavaa miten joku yhteiskunnan sen hetkinen buumi sanelee sen miltä minä omasta mielestäni haluan näyttää. Tai voiko tässä kohtaa edes sanoa että omasta mielestä? Yhteiskunnan mielestä? Hyväksyttävyyden mielestä? Oikeasti, kenen mielestä? (Kertokaa mulle vastaus). Siksi tavoitteeni oli pikemminkin: juosta kevyesti, punnertaa miesten punnerruksia, vetää elämäni ensimmäinen leuka, olla koko ajan parempikuntoisempi, nopeampi, rikkoa maksimisykkeitä. Salilla ollessa katon peilin just sen verran kuin oikean asennon varmistus vaatii. Tai jos katson, katson itseäni silmiin ja sanon, että nyt ei vielä luovuteta. En tsiigaa mahdollista lihaskasvua tai kireytymistä parin posen kera. Salille menen rikkomaan mukavuusalueen ja puhdistamaan mieleni.  Ne tulokset sitten huomaa esim. kun vaatekoko tippuu tai housut ei mahdu perseestä. En ole sellainen, että otan itsestäni sali-selfien ennen ja jälkeen. Tätä postausta varten poseerasin peilin kautta ilman paitaa ekaa kertaa elämässäni, pois se minusta, ulkonäkökeskeisyydellä pröystäily. Mutta niin, summa summarum: timmin kropan tavoittelusta ei saa tulla se itsetarkoitus, aloin siis liikkua liikunnallisten tavoitteiden innoittamana, en paremman ulkonäön perässä. Koska ainoastaan tälloin säilyy mielenkiinto pitkään ja vielä pidemmälle. 

Nykyään on sitten sitä fittiä, dieettiä, nettivalmennusta, fitfarmia, fätlaardia, oma posevalmentaja, kompressiosäärystimet, tiukka liha, aamutreenit ja iltatreenit, optimaaliset makrot, purkkieväät ja kisat ens vuonna.

Siihen en lähde, järettömälle fitness-hypelle en liputa. Koska sekin menee ohi, on jo menossa. Ei kukaan jaksa enää tiukkoja treenitrikoopeppuja instagramissa. Musta tuntuu, että seuraava the thing on sellainen kokonaisvaltainen hyvä olo. Epä-ehdottomuus, tasapaino. Miksi kaikki pitää aina viedä niin pitkälle? Se oli neljäs perustani: en tehnyt mistään ehdotonta.

Nyt teitä varmaan kiinnostaa, että mitä konkreettista tein, koska tarinani kuulosti varmaan siltä, että meditoin parveekkella ja odotin stressittömänä kevyempää huomista. Totuus lyhyesti: salitreeniä, spinningiä, juoksua, tanssia, mitä milloinkin mieli ja kroppa pyysi. Kovaa treeniä olen vetänyt, välillä todella ankaraa, sitä en kiistä. Mutta mulla ei ole mitään saliohjelmaa, menen tunnustellen salille ja teen fiiliksen mukaan. Tämä ei tarkota sitä, että käyn gymillä heiluttamassa parin kilon painoja ja crossaamassa 15min. Olen oppinut, että kun laittaa itsensä epämukavan kivun alle, siinä on se avain. Pitää haastaa itseään sopivasti. Aina lähden paita läpimärkänä. Oikeesti, joskus jopa aivan häiritsevän märkänä. Crossfit- ja hiit-treenit on lemppareita ja myös todella tehokkaita, kroppa on parhaiten muokkautunut juuri niillä. Syömiset? Aamupuuro, smoothiet, marjoja ihan liikaa, salaattia, proteiinia luonnosta, kasviksia, syön oikeasti kaikkea, en jaksa mitään maidoton-gluteeniton-viljaton-paleo -settejä. Välillä saattaa mennä nutellaa suoraan purkista, rehellinen hampurilainen kera colan, karkkia ostetaan lauantaisin, mutta outoa on, että en himoitse mitään ruokia. Ja ihan tiedostamatta syön hyvin ja terveellisesti koska se vain on tapa. Ja jos haluan ostaa lakun, ostan lakun. Ihan vihoviimeistä on tuntea pahaa omaatuntoa jostain mitä syönyt. Onko oikeasti mitään turhempaa? 

Ajatukseni hieman seilasi, mutta perusviesti, minkä haluan sanoa niille, jotka kamppailee kehossa, joka tuntuu itselle liian painavalta, mutta josta ei vain pääse pois: lopeta se itseinho. Hanki lenkkarit ja juokse sen aikaa että alkaa tuntua pahalta. Kävele kotiin, ja tunne hyvä olo. Tee niin kolme viikkoa. Ja kas, se on jo tapa. Sitten jatka, koska olet löytänyt oikean polun ja jalkasi kyllä tietävät missä on maali. 

Tai näin se menisi Laihdu!-oppaassa, mutta todellisuudessa se ei ehkä ole niin yksinkertaista, joten kantsii aloittaa siitä, että on psyykkisesti hyvä olla, whatever it takes. Koska kun mieli on kirkas, alat tiedostamatta vaalimaan myös hyvinvoinnin muita osa-alueita. Niin ainakin minulle kävi.

-Iira