TALVESTA

Olen tyytyväinen niin kauan kun jalkojeni alla on kitkaa. Kun tulee musta jää, sohjomatto, röpölälumi – mitä näitä nyt on, niin siihen päivään loppuu Iiran kärsivällisyys. Ja se päivä oli tänään. Vihaan yli kaiken kun kävellessä pitää töpöttää ja jännittää joka ikistä lihasta jotta pääsisi eteenpäin pystyssä. Aamulla kipitin, kyllä, kipitin pikku japanilaisen askelin töihin. Matkaa vauhditti raekuuro joka teki epätoivottua damagea ulkoiselle olemukselleni.

Olen ennekin ilmaissut kaksijakoiset tunteeni talvea kohtaan, mutta mikä siinä eniten jurppii on se kitkan puute. Jos haluan luistella menen jäähalliin. Enkä tosiaan menisi vapaaehtoisesti, sillä vihaan luistelua. Tässä kohtaa on luontevaa ilmaista patoumani ala-asteen jäähallitunteja kohtaan. Tunneilla pelattiin joka ikinen tuskaisa kerta kukaa pelkää mustaa miestä, en minää ainakaan -peliä. Joka ikinen kerta. Ihan todella ahdistava ”hauska” lämmittelyleikki joka allekirjoittanella nosti pintaan ainoastaan kylmän hien.

Epäkäytännölissyksistä huolimatta, onhan talvi kaunis. Osaa vaan asennoitua. 

(Nastakengänpohjilla, arktisten olosuhteiden toppakerrastolla, kypärämyssyllä, hanskanlämmittimillä ja energialampulla.)

kuvat on viime talvelta