PELKÄÄN

Päivää, jolloin puhelimeni tippuu vessanpyttyyn. Olen tehnyt arvioita aiheesta, ja lopullinen kuolema  tuon hennon äly-innovaation kohdalla tulee tödennäköisimmin olemaan haiseva vesivahinko koska jätän luurin aina lavuaarin reunalle, aivan liian lähelle avoinna olevaa pyttyä. Olen miettinyt elämääni ipuhelimen poismenon jälkeen. Tai lähinnä, että onko sitä. Ja mitä se kertookaan minusta, että peloista puhuttaessa ensimmäisenä tulee mielen säteilevä materia.

Että talvesta tulee kylmä ja pitkä. Kettuunnun jo nyt ajatuksesta kun taaperran salilta märillä hiuksilla kotiin ja ne ovat jäätyneet puikoiksi. Toistan: puikoiksi. Only in Finland.. 

Muistojen häilyvää luonnetta. Kun kuvaamme kaikki hetket ja tallennamme vain hetkellisesti oikeaan muistiimme, ajatellen että puhelimen/koneen muistista ne sitten voin katsoa. Entä jos se menee hajoaa. Entä jos ulkoiset kovalevytkään ei ole ikuisia, eiväthän ne voi olla. Ne mötikät on 20 vuoden päästä samassa asemassa missä c-kasetit ovat tänä päivänä. Itse ainakin huomaan, että itse tilanteen täysillä elämisen sijaan keskityn sen tallettamiseen jollekin aparaatille. Olen tyhmä.

Että sotken kauneimman neuleeni. Se on valkoinen ja ärsyttävä pestä. (Tämä kohta oli sitaatti kirjasta Kotitalous-Irenen pahimmat painajaiset.) edit: kirjoittaessani tätä ehdin mähmäämään sen hihaan avokadoa. Jaa ja näköjään vattua helmassa. 

Kasvoryppyjä tai pikemminkin tiedottomuutta, että kuinka nopeasti vanhenen. Tuleeko mulle eka harmaa raita hiuksiin jo kaksikymppisenä? (niin kuin äidilleni) Tai otsaryppyjä ennen kuin ehdin edes valmistua? (niin kuin siskolleni. Sori Veera.)

Tusseja sängyssä. Opiskelen iltasin sängyssä, tai opiskelin, kunnes multa kiellettiin etenkin yliviivaustussit sängyssä, koska joka ikinen siunattu kerta löytyy peitosta mustetahroja. Esim. hieman liian tyyris sotkettavaksi -hintatasoa oleva silkkipeittoni sai uutta ilmettä stabilon iloisesta vaaleanvihreästä pirulaisesta.

Ajan kuluvan liian nopeasti. Pelkään, että päivät, jolloin en tee mitään, ovat tuhlausta.  Pelkään, että kohta olen kolmekymmentä. Sitten neljäkymmentä. Ei sillä, että sitten on elämä ohi, silloinhan se vasta alkaa. Mutta kaikki live each day like it's your last -quotet laittaa mietityttämään. Jokaisen päivän ei tarvi olla mahtavaa ilotulitusta ja hitollista riemuriepottelua. Kunhan jokaisessa päivässä on edes jotain hyvää, niin se on hyvä päivä. Oli se sitten viimeiseni. Hieman nyt ontui tämä ajatus alkuperäisestä..

Paprikoiden kilohinnan jyrkkää nousua. En halua ajatella tammikuista hetkeä jolloin marssin K-citymarket Kupittaan vihannestaivaaseen ja loisteputkien kajosta kohoaa kyltti: Paprikat, Suomi - 10,70€/kg. Riistoa. Ai miksi juuri paprikat pelottaa? Koska rakastan paprikaa. Sen saatavuus ei voi kaatua henkilökohtaisiin taloudellisiin kysymyksiin. 

Ohittaa kaatosateessa. Onko mitään kamalampaa kuin elokuvakaatosade, moottoritie ja tarve ajaa sataakolmeakymppiä siitä huolimatta? Pelkään vesiliirtoja ja tunnetta kun auto lähtee luisumaan. Rystyset valkoisina painan menemään siitä huolimatta. Miksi.

Kaatuvani portaissa. Joka ikinen kerta. Myös klimakofobiana tunnetaan. Kiinnitän aina erityistä huomiota alaspäin mennessä. Nään aina "hallusinaatioita" että lähden kaatumaan ja isken hampaani kivilattiaan. 

Lapsilaumoja. Siis niillä on joukkovoimaa muttei stategista johtamista senkään vertaa. Pahinta on kun luokallinen lapsia juoksee kadulla päästyään koulusta. Ja ne muuten juoksee päin. Yritä siinä isompana pujotella ampiaisen vaudilla etenevien vaahtosammuttimien välistä. Kun huomaan parven lähestyvän, pitää vaan vienoinen hullunkiilto silmissä päättää että minähän menen läpi.  Nimim. tällä viikolla jo kaksi kertaa kersan kanssa kolaroinut.

Pää edellä hyppäämistä. En ole ikinä uskaltanut. Vaikka kävin kaikenmaailman saukkokerhot ja merenneitomerkitkin on suoritettu. Olin jollain erittäin pätevällä uimahyppykurssillakin. Ei. Ei vielä tänäkään päivänä.

Saavani puolalaisista pakastevadelmista taudin koska en ikinä jaksa kuumentaa niitä. Tiedättekö, laiskuus voi tappaa.

Omaa mieltäni. Tämä on kaikista pahin ja totta kai, kaikkien pelkojen alku: oma pää. Omalla kohdalla tämä vaan menee todennäköisesti astetta pidemmälle, kun on sitä mielikuvitusta siunaantunut pikkuisen jopa liikaa. Häiriö ilmenee yleensä pimeällä, yksin, kadulla tai kotona. Sen voi laukaista jokin ääni, ihminen tai ei mikään. Saataan tehdä ohikulkijoista todella loukkaavia päätelmiä, esimerkiksi: japanilainen mies huppu päässä bussipysäkillä, epäilyttävän tyhjä Lidlin pussi kädessä. Joo, toi vakoilee jotain. Kuristaa muovikassilla. Pukeutunut vaarattoman näköiseksi ja menestyy palkkamurhaajana "japanilainen turisti" -tyylinsä ansiosta. Hankkinu vyölaukunkin muodon vuoksi. Säilyttää siellä asettaan. Todennäkösesti entinen talousrikollinen, sittemin erikoistunut murhiin. Okei, nyt se lähti seuraamaan mua, vai sittenki tota hiprakassa olevaa virolaista naista. Pakko juosta. Välillä mua säälitää itseni puolesta, että joudun elämään omassa päässäni. Kun ei pääse pakoon.

Kuvituksena tajunnanräjäyttäviä taidekuvia jostain arkistoistani, tosin kuva-aiheet ontuu kuin Arttu Wiskari jäällä.