Aamulla istuin ynnykässä nojatuolin pohjalla kone sylissä, ajatuksia peitteli orastavat enjaksamitään ja mikään ei oikeastaan kiinnosta -fiilikset. Sitten tapahtui jotain.
Se tunne kun elämä muistuttaa sinua jostain ihanasta, joka oli niin kaukana että olit jo melkein unohtanut sen voiman ja innon mitä se sinussa synnyttää. Yksi nimi: ystäväni Jannariina. En ollut kuullut edes hänen ääntään yli puoleen vuoteen ja sitten soi puhelin. Kiljuin ja heilutin jalkojani kuin suljetulle osastolle diagnosoitu skitsofreenikko. Baby you light up my world like nobody else....
Jansku otti ja lähti maailman toiselle puolen etsimään kokemuksia ja siinä sivussa itseään. Se on ihanaa lähteä, mutta ihanaa myös palata. Tai ainakin saada jotain rakasta takaisin. Olin jo unohtanut sen kuinka joku ihminen pelkällä sählän valloittavalla olemassaolollaan voi antaa niin paljon voimaa itselle. Jansku on elävä esimerkki sanonnasta "Elämä on tässä. Nyt. Elä sitä".
Janskulla on elämän prioriteetit tärkeysjärjestyksessä. Esimerkkinä vaikkapa, että tyttö oli ollut alle vuorokauden Suomessa ja jo aamulla ysiltä oltiin ostamassa Tarjoustalossa kiharrussauvaa. First things first. Ehtiväinen kun on, niin en tämän parempaa kuvaa saanut napattua.
Parasta tässä kaikessa on se, että vaikka näimme viimeksi yli puoli vuotta sitten, tuntuu siltä kuin eilen oltaisi istuttu Janskun sekavassa huoneessa syvä-analysoimassa elämän alinta olemusta. Niin paljon ontapahtunut, toisaalta ei mitään. Ihihiihiii, nyt tämä kaksikko järkkäilee lauantaisia homecoming + synttäri -pardeja. Parasta.
Pitäkää ystävistä kiinni, he ovat niitä jotka kantavat kun mikään muu ei.
xoxo, tunteikas Iira
Vaikka maailman surkein kommentoija olenkin, niin uusin postaukseni kertokoon mietteeni sarkasmihakuisesta{ei humalahakuisesta} blogistasi eli haastetta/palkintoa pukkaa! :---)
VastaaPoista