GET FIT BY YOUR ATTITUDE

Nyt mennään mustille vesille. Mietin pitkään, että kirjoitanko tästä mitään, yleensä kun tapanani on olla hissukseen saavutuksistani tai muista kivoista jutuista jotka itse itselleni olen aiheuttanut. Tulin kuitenkin lopputulokseen, että haluan kertoa miten olen löytänyt terveellisen, hyvän elämän uudelleen ja sitä kautta balanssin koko keholleni niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Nyt tulee myös tietoa, josta en ole kertonut kellekään. Jos et ole hyvä elämä, rakasta itseäsi -artikkeleiden ystävä, voit jättää lukemisen tähän.

Mistä aloittaa? Kelataan äkkiä koko liikuntahistoriani siitä lähtien kun aloin tiedostamaan ulkonäköni ja välittämään siitä todella. Mennään kasiluokalle, Iiran erilainen nuori -aikaan. Pelasin tuolloin futista ja sulkapalloa, lisäksi kävin joka päivä salilla vetämässä circuittia tai aerobista, muistan päiviä jolloin mulla oli kolmet treenit. Olin tuolloin jonkin tason ortorektikko ja söin vain terveellistä ruokaa ja se alkoi mennä välillä yli, en syönyt sokeria ja olin esim. karkkilakossa varmaan 2 vuotta. Siis hyvähän tuo on, mutta tiettyyn pisteeseen asti. 

Ysin lopussa ja kesällä 2009 ajauduin alkavaan anoreksiaan. Crossasin joka ikinen päivä 600 kaloria, jos en pystynyt siihen, viha itseä kohtaan oli ylitsepääsemätön. Söin joka päivä noin 300 kaloria, elin porkkanoilla ja fun light -mehulla. Äiti teki mulle leipiä ja pakotti syömään, mutta heitin ne ikkunasta ulos koiralle. Jos söin annoksen kunnon ruokaa, oli sakkotreenin aika jolloin piti tiristää tuhat kaloria. Painoa tarkkailin joka aamu ja elämästäni tuli kontrollin täyttämä kuilu.  Jokainen voi laskea millasessa säästötilassa mun kroppani oli noiden naurettavien metodien tuloksena: laihduin kesän aikana 8 kiloa vaikka tosiasiallista pudotettavaa ei ollut yhtään. Ei sitä silloin tajunnut kuinka sairasta toimintani oli. 

kesä 2009 ja harventuneet hiukset. Way to go! 

Sitten alkoi lukio ja muistan kuinka söin ensimmäistä kertaa kunnolla: leukalihakseni olivat kipeät monta päivää koska niitä ei olti käytetty kunnolla kolmeen kuukauteen. Alkoi jonkin näköinen masennus,  kaikki tuli takaisin ja vähän enemmänkin. Klassinen korkojen kera takaisin -stoori. Lukion kakkosella ennen wanhoja alkoi bulimia, jota on kestänyt vuoden 2012 loppuun saakka, välillä lievemmin, välillä rankemmin. Loppulukion painoni oli aika sama vaikka aina sitä yritin pudottaa. Metodit vain olivat Bauhausin ale-korista: eivät  toimineet pidemään päälle. Liikuin tosi paljon, mutta söin aivan väärin. Normiviikkona treenasin 12-15 tuntia, mutta söin kerran kaksi päivässä ja sanomattakin on  selvää että kroppa varastoi kaiken koska ei tiedä milloin saa seuraavan kerran safkaa. Mulla kuitenkin meni se kolme vuotta, että tajusin tämän. Niin ja lisäksi juhlin koko lukion kakkosen, joten ei ollut lainkaan tavatonta, että perjantain (ja lauantain) palautusjuomana oli siideri. Antakaa mun oksentaa omalle tyhmyydelleni. NYT.

2010 ja normaali, minä vasemmalla

Yhteenveto: olen tappanut ja kohdellut kroppaani monta vuotta todella väärin vaikka luulin tekeväni oikein. Ja sitten mietin, että miksen ikinä edisty. Viime kesänä tuli huippu, työkiireiden takia en ehtinyt salille niinkuin olin tottunut. Söin mitä kiireessä ehdin ja pelottavan huomaamattomasti aloin näyttämään Shrekin vaimolta Fionalta: paisuneelta prinsessalta. Heräsin tilanteeseen, kun viime torstaina menin vaa'alle ja huomasin että olin 12kg kevyempi kuin kesällä. ????. Fitness-kärpänen on puraissut ja salilla on tullut käytyä, mutta silti olin vähän että hä. Oli pakko mennä etsimään kokovartalokuva kesältä millon viimeksi kävin puntarilla. Ja leukahan siinä tippui. Ensin tuli itseinho, sitten oho ja lopuksi hyvänmielen aalto sekä huokaus, että onneksi en enää näytä tältä:

viime kesä ja "pari kiloa liikaa" 

Aina kuulee ihmisten valittelevan lihoamistaan kun on kiire, ei ehdi, on väsynyt, stressi ja plääplää. Mutta kettu sentään, ajauduin olemaan yksi heistä, valittavista Anneleista joille alkaa kertyä elämäntaparenkaita. Kesällä ei oikein ehtinyt ajattelemaan mitä teki, vaikka ei syönyt yli kulutuksen, mutta veti mitä sattuu ja milloin sattuu niin ohops. Tästä vielä miinustetaan liikunta, johon oli aina tottunut. Nojuu, en selittele, mutta tuo ylläoleva kuva todellakin on joku turpoamisen huippu, enkä kyllä tuolta näyttänyt koko kesää, tuo otos oli vaan jo niin hiton kamala, että annan teidän nauraa mun kanssa. Heti kun työt loppui, muutin ja pääsin vanhaan liikunrytmiin aloin näyttää taas itseltäni. 

Syyskuun alussa tapahtui se onnettomuus, ja olin 2 kuukautta tekemättä mitään. Monta viikkoa elin mehukeitolla, lihakset surkastui ja olemukseni kuihtui. Marraskuun lopussa pääsin takaisin vauhtiin, tammikuussa ihmettelin kun sovituskopissa vetäisin 34-kokoset housut jalkaan, kesällä kun koko oli 38. Vaikka en ole kovin tietoisesti laihduttanut ja vetänyt mitään änkyrä-rääkkiä, niin olen vihdoin onnistunut. Juju mun kohdalla oli juurikin siinä: suunnittelemattomuus ja treenaus vain itse treenauksen vuoksi, eikä laihdutuksen takia. Lukioaikoina en muista kuinka monta kertaa (aivan liian monta) olen aloittanut laihduttamisen maanantaina jollain utopistisella aikataululla ja törkeellä kalorivajeella ja homma on aina kaatunut viimeistään torstaina. 

Summa summarum: itselläni kaikki lähti ehkä positiivisesta asenteesta ja siitä, että liikun koska pidän siitä. Mulla on joku sairas kuritusmielihyvähormoni, sillä rakastan piiskata itseäni. Sitten älysin, että aamupala kannattaa syödä, puhdas ruoka on parasta, palautusjuoma ei ole true-bodareiden turhake vaan hyvin keskeinen kehityksen kannalta ja tuloksia tulee, vaikket treenaa kolmea tuntia joka päivä. Lisäksi varaa aikaa, pysyviä pikadieettejä ei ole. Niin ja unohda vaaka ja tsekkaa peiliä. Kaikki onnistumiseni avaimet on niitä perustylsiä ohjeita joille olen ennen haistattanut pitkät. Okei, kuulostaa koomiselta puhua onnistumisesta, koska nyt ei ole tuntunut siltä, että olen ollut jollain dieetillä. Tai ehkä käsitykseni dieetistä on ollut hieman virheellinen "nään nälkää ja opettelen tottumaan vatsani kurinaan" -tyyppinen. 

tilanne nyt, olkaa hyvät silmäpusseista

 Nyt tavoittelen kesäksi kuntoon. Ensimmäistä kertaa mulla on olo, että se onnistuu. Vähän vielä fläsää pois ja kiinteyttä, mutta tärkeintä on hyväksyä itsensä juuri nyt. Ja niin hyväksynkin. Ikinä ei saisi ajatella, että rakastan itseäni kymmenen kilon päästä tai sitten kun olen sitä ja tätä, vaan sen pitää olla läsnä juuri tässä ja nyt, sillä jollet rakasta itseäsi nyt, ei  sinulla ole tarpeeksi voimaa muuttaa mitään. Jatkuva itseinho vain vaikeuttaa asioita. Tämä on ehkä kaiken ajatteluni perusta. Toinen hyvä peruspilari on  ärsyttävyyksistä ärsyttävin: kaikkea kohtuudella. Ei pyhä kekkola kun vihasin tuota sanapartta, itselleni se on aina ollut kaikki tai ei mitään niin liikunnassa kuin syömisessä. Mutta. Järisyttävä fakta on, että kun vetää kaikkea kohtuudella, herkkuja, liikuntaa ja mitä niitä nyt ikinä onkaan, voit tehdä/syödä mitä vain! 

Jos mut olisi vuosi pari vuotta sitten laitettu lukemaan tämä mun oma teksti olisin vain nauranut sille fitness-höperölle ja näyttänyt keskaria kaikille kliseisille terveysohjeille. Olen aina ajattelut, että niiden terveellisesti elävien hippiäisten elämä on jotenkin kurinalaista ja epäspontaania. Ei, ei se ole. Ehkä oikean tien löytäminen vaati sen kahden kuukauden täydellisen pysähtymisen, ehkä sen, että olen vaihtanut salia Elixiaan jossa motivoituu joka kerta, tai ehkä sen, että en enää sarkastisesti myhäile fit-lehdille ja terve elämä -opuksille. Ajattelin, että nyt on ajankohtaista kirjoittaa tästä, sillä joka toinen blogi postaa proteiinipannari -reseptejä ja jokaisen bloggaajan aamu alkaa rahkalla ja marjoilla. Tietysti myös oma kauneusihanteeni on muuttunut. Ennen se oli laiha, sellainen ällö-laiha, nykyään haluan olla terveen lihaksikas ja hyväperseinen. Fit is the new skinny -ajattelu poraa joka puolella, ja onhan se hyvä. Mutta niinkuin fitness-jumalakin sanoisi: kaikkea kohtuudella. Ei vedetä tätäkään överiksi, jooko? 

Rakastakaa itseänne. Älkääkä puhahatako tälle kehotukselle, vaan tehkää niin kuin sanon. Jos ette pysty, miettikää miksi ja hyväksykää ongelmat. Sen jälkeen miettikää, ovatko ne todellisia ongelmia vai vain jotain mielenvikaisia pyrkimyksiä parempaan, jotka estävät tyytyväisyyden tähän hetkeen.

xoxo, itsensä syvällisyydellään yllättänyt Iira

viimeinen kuva: http://pinterest.com/virpimari/yes/