KAHDESSADAS

200. postaus on tämä. Kyllä vain mahtavat, suuret, pienet, kauniit, rohkeat ja hyvän päälle ymmärtävät lukijani. Yhdessä me pystymme, yksin en ole mitään. Maailma tarvitsee realismia, sitä minä tielle annan, sen karuimmassa muodossaan. Voittopuheeni ja kansanjoukkoja kuohuttava manifestini jatkuisi vielä 2500 sanan ja kliseen verran, mutta aikaa ei taaskaan ole. Yhteistyöni Belkin-reitittimen ja taloyhtiön valokuitu(saatana)laajakaistan kanssa ei ole tuottanut odotettuja tuloksia. Saatte tyytyä sekundaan, taas. Pakko sanoa, että en olisi uskonut että alistuisin postauksiin, jotka on hengettömästi täytetty hengettömillä instagrameilla, joiden kuva-aiheet lähentelee lifestyle-blogeja. Yäk. Mutta niin se menee, olen hieman muuttunut mies. Intoilen nykyään pikkuasioista ja jaksan nähdä hyvää siellä, missä se todella uupuu. 

Tuo salikuva menee jo "voi jumalauta" -osastolle (samoin kuin toi kuva"lumihiutaleita hiuksissa, olen herkkä tyttö suomesta blaaa"), mutta siihen on selitys. Siis salikuvaan. Se liittyy kohtaamiseen Elixiassa Suomen kuuluisimman vinosuun kanssa. Menen aamusalille rähmät silmissä ja ne katoaa siinä vaiheessa kun nään Lauri Tähkän painelevan juoksumatolla ihan pirullista vaihtia. Kuin hän yrittäisi halkoa olkipeltoa tai jotain. Ensimmäinen reaktioni on tietysti hienoinen repeäminen, siinä niin, suoraan päin hänen naamaansa. Noh, Tähkän keppana hymyilee ystävällisesti ja varmasti siirtää mut mielessään kastiin "nuoret naiset, jotka ovat hulluna minun". 

Saunassa Markett ja Sirkka puhuvat. "Se moikkasi mulle. Hymyili. On se komia." Niin on.