VUOSI ELÄMÄSTÄNI: 2012

Joskus on ihan ookoo pysähtyä, selata elämää ja miettiä, miksi olen nyt tässä, minkä kautta olen tullut ja mihin olen menossa. Nyt seuraa kilometrikooste menneestä vuodestani, just warning. Tuossa yläpuolella olen minä, melkeinpä päivälleen tasan vuosi sitten. Tuolloin elin aikaa, jolloin ajatusmaailmaani hallitsi alla oleva kuva. Olin muutenkin nykyiseen peilattuna hyvin epäkypsä ja elämästä aika mitään tietämätön. Muistan viime uudenvuoden päivän, silloin päätin, että nyt loppuu erinäiset kaksilahkeisiin liittyvät ice queen -toimet ja sen sijaan keskityn vain...johonkin muuhun. Se oli yksi parhaimmista päätöksistä ikinä.

TAMMIKUU 

Hujahti, lensi, hävisi. Oli aivan perkeleen kylmä ja vaatekerrastoni koostui aina johonkin abihuppariin liittyvästä. Hyihyi, sisäinen tyyliguruni heristi sormea. Ei kiinnostanut. Em. lauseesta tuli sittemmin mottomme ystävnäni Janskun kanssa lähes kaikkeen. Tätä hyödynnettiin erityisesti kirjoituksiin lukiessa ja vaikeissa tai vastenmielisissä aiheissa. Tammikuulta en muista muuta kuin tämän portfolioni kannen, joka edusti aihetta "koulutussuunnitelmani". Sain opolta noottia negatiivisesta asenteestani.

HELMIKUU

Viiminen päivä lukiota ja penkkarit. Minulle aika raskasta aikaa, järjestin enemmän ja vähemmän penkkarit, abiliven ja abiristeilyn. Lähinnä niskaan satoi sitä kuuluisaa ruskeaa. Olin niin loppu penkkaripäivänä, että risteilyllä nukahin klo 22 hyttiin, se oli sellanen once in a lifetime -risteily vähän hukkaan heitettynä. Ja saanen esitellä, oikeasti paras penkkari-karikatyyri ikinä: datanomi Annina Saita. Saita on jäänyt elämään.

MAALISKUU

Pyöriskelyä kotona. Katsoin ikkunasta kuinka lumi sulaa ja kuinka roska-auto tyhjentää taloyhtiön laarit. Tiellä vellova loska kiinnosti enemmän kuin lakitiedon opus ja 25 muuta kirjaa. Loppupeleissä luin kirjotuksiin yhen kerran yh:n kirjat, selasin jonkun enkun grammarin hyvin suureleisesti, matikkaan kertasin miten laskimella saa keskihajonnan ja muuten lähettiin sitten ihan sovellan tähän jotain fiksun kuuloista ja jossen tiedä, keksin itse -tekniikalla liikenteeseen. Huonomminkin olisi voinut mennä, mutta valehtelen jos väitän etteikö hieman ketuttanut kun 3 ainetta jäi pisteen päähän L:stä. Jälkikäteen olen älynnyt sen, kuinka yliarvostettua koko ylioppilaskirjotustouhu on. Niitä kuuden tunnin sessioita pidetään joinain ylitsepääsemättöminä elämäni on ohi -kokeina, mutta ehei kaverit, ne on ihan iisejä siinä missä normi kokeetkin. Näin jälkikäteen on hyvä heitellä tällasta. Ha.

Kirjotusten jälkeen lähettiin tyttöjen kanssa rapakon taakse heittämään todellinen tytöt Eestimaal -reissu.  Oleg Metsis, laittomat drinkit "vain teille", nakkiviineri, Viron numeropalvelu ja järjetön kasa lettuja. Siinä referaatti tapahtumista, jotka jäivät sinne. 

HUHTIKUU

On sairaalloista fuulausta jos väitän, että huhtikuuni koostui lukemisesta kauppikseen. Se jotenkin tuntui, en tiedä, olin aivan todella saamaton. No, sehän näkyi sitten tuloksessa. Muistelen hymyillen automatkoja valmennuskurssille ystäväni Patun kanssa. Kahvia kului ja peppu puutui. Vaikka tuolloin tuntui, että ei helvetti mitä fakkia, niin oli se hyvää aikaa. Jos voisin, palaisin kevääseen, tuohon pöydän ääreen ja tekisin jotain toisin. Fokustin aikani enemmänkin treenaamiseen ja tulevaisuuden pohtimiseen. Koska sillä hetkellä se tuntui oikealta.

Keväällä kävin hyvin voimakkaita tunteita läpi koiramme kanssa. Einolla alkoi elämässään "testaan sun kärsivällisyyttä ultimaattiseen maksimiin asti jumittamalla kokoajan ja joka suuntaan"-vaihe ja valehtelematta kannoin tota koiraa välillä kilometrikaupalla jostain niemennokasta kotiin, koska muita vaihtoehtoja tämä jalo koiruus ei jättänyt. Olimme riidoissa kuukauden päivät.

TOUKOKUU

Toukokuu otettiin vastaan vappupiknikillä hyisessä puistossa tyttöjen kanssa. Sitten alkoi tapahtua. Sain kesätöitä, ramppasin kurssilla, yritin lukea, metsästin yo-mekkoa kuolemaan asti, näin VoF-finaalin, päätin muuttaa Helsinkiin, sain sieltä töitä, irtisanouduin, ramppasin koulutuksissa ja järkkäsin yo-juhlia. Mentiin myös verestämään muistoja klassiselle mökkireissulle ja sain rakkaan ystäväni Sohvin takaisin, vuoden eron jälkeen tuntui kuin ehyen minäni puuttuva palanen olisi tullut takaisin. Aloin taas elää.

Mentaalinen hyvinvointi teki ulosajon ja sivulliset saivat kärsiä. Vastasin jokaiseen kysymykseen sanalla "kahvi" ja muun muassa lyyra koiran päässä tuntui niinä aikoina aivan todella hyvältä idealta.

KESÄKUU

Muutto Helsinkiin, ylioppilasjuhlat, pääsykoe, työt promoottorina alkoi ja Nytin sokkotreffit, tämä kaikki tapahtui reilu viikon sisään. Kymmeniä eksymisiä firman pakun kanssa, uusia asioita, ihmistä ja uusi kaupunki. 

Juhannuksena olin töissä ja yöllä tulin kotiin ensin eksyttyäni lentokentälle. Puhelimesta loppui vielä sopivasti akku ja muistan kuinka karjuin. Siis ihan ääneen karjuin ja hakkasin päätäni rattiin ja ajattelin että nyt en jaksa enää. Pitkän tovin jälkeen löysin kotiin ja hyllystä löytyi täydellinen leffa siihen yksinäiseen ja ääreis-hajottavaan hetkeen. Hetki, jota en unohda. Minä, ruma ruskea sohva ja kyseinen pätkä. 

Tämä kertoo totuuden kesä-elämästäni: vaatteiden vaihtoa jossain festarien henksuvessassa, jossa hoitui myös ruokailu (lämmin masikkakeitto), kädessä koko kesän tuollaiset suhteellisen krhm..kivat..promo-tatskat ja väsymyksen kyllästämä naama peitetty meikillä. 

Ja kesäkuussa tuli shoppailtua oi herranisä. Investoin muun muassa lukuisiin jakkuihin "tulevaa tj:n uraani varten". Kannoin melkein joka päivä jotain kotiin jos vain ehdin pyörähtää keskustan kautta. Sittemmin minusta on tullut myös tässä asiassa huomattavasti tarkempi ja tylsempi. Aikuisempi.

HEINÄKUU

Heinäkuun voisi tiivistää ylläolevaan lauseeseen. Menin, tein ja elin vielä vähän lisää. Koko kevään istumisen otin takaisin kesällä. Lähin aamulla töihin, tulin puolenyön aikaan kotiin ja sama uudestaan. Reissasin työkeikoilla, samoilin ympäri helsinkiä, en ollut viikkoa pidempää samassa paikassa, kesän aikana olin 1 viikonlopun kokonaan kotona. Kesällä kävin 8 festareilla, huipuin oli eittämättä Karju josta sai alkunsa moni asia. Muistan päivän, lähin ihan extempore helsingistä just vimaplla junalla jotta ehin ja luojan kiitos menin siihen junaan. Olisi moni juttu jäänyt kokematta, hyvä ja huono. 

Heinäkuussa myös isommat kysymyksest vaivasi minua. Missä on oikea kotini? Siellä missä on ystävät, sydän vai sänky? Ramppasin ex-kotikaupungin ja tsadin väliä koko ajan.

Lempiserkkuni Sonja ja lukuisat vähennys-yritykset hänen kanssaan. Niin ja Tuusulanväylän ylitys: 629 euroa -tempaus. Ehottomasti yksi hauskimmista ikinä. Päädyimme ystäväni Sohvin kanssa väärään yöbussiin bar hoppingin jälkeen ja päädyimme Tuusulantien varteen johonkin liittymään ja siellä meni vain moottoritietä. Syötiin yömäkkisafkaa jossain liikenteenjakajassa ja juoksimme teiden yli mutaojien kautta. Tulos: vaatteet kurassa, kengät märät ja laukkuun laitettu cola-muki läikkyy (älyhoi) ja puhelimeni alkaa savuamaan. Seuraavana päivänä menen ostamaan uutta iifööniä ja Apple-liikkeen myyjä hajoaa jo mun avauslainiin: "Moi! Mun puhelimeen meni zero-colaa (se oli myös tärkeä mainita että se oli zeroa) ja se sauhusi ja tuntui räjähtävän, vein sen parvekkeelle yöksi. Tänä aamuna purin sen atomeiksi ja nyt se taitaa olla hyvin menetetty luuri. Tarviin uuden, mitä maksaa?" -629 euroa. "Ok."

ELOKUU

Töitä, hihhulointia, flow, Lintsillä lapseilua pariinkin otteeseen, Korkeasaari, piknikkejä, taiteiden yö ja kaikkea ihanaa lällyilyä. Ihastumisen aikaa.

Paloin naamasta, kyllä. 

Sivusta seurasin onnellisena, mutta myös hieman katkerana kuinka ystäväni muuttivat, menivät kouluun ja alottivat uusia elämiään. Juhlimme monia tupareita. Itse seisoin tienristeyksessä ja mietin seuraavaa siirtoani. Helsinki? Ulkomaat? Takki oli aika tyhjä sinä päivänä kun älysin, että kesäkämpän vuokrasoppari loppuu ylihuomenna ja suunnitelmat a,b,c ja d olivat keksimättä.

SYYSKUU

Pelasin tetristä jälleen kerran ja paluumuutin hetkeksi aikaa äidin nurkkiin, parvekkeelle tarkemmin ottaen. Ajattelin, että tämä on hyvin väliaikanen ratkasu. Etin töitä, kerään rahaa ja lähen reissuun. Samaan aikaan myös jotkin ylemmät voimat puuruivat elämääni ja jostain hyvin paksun puun takaa tuli älyämisen auvoinen hetki ja tajusin, että tässä sitä ollaan, ihastuneena yhteen mun parhaista ystävistä. Nukuttiin yhessä partsilla, 90cm leveässä pinnasängyssä. Sitten yksi yö päätettiin, että friendzone on ylitetty jo aikaa sitten, tehdään tästä "virallista". Sitten en ollut enää sinkku. Olin aivan älyttömän onnellinen.

Olemme molemmat henkisesti taantuneita ja siksi hyvin sopivia toisillemme. Lisäksi huono, suorastaan tasoton huumori ja mielenkiinto ihan päinvastasiin asioihin tekee tästä...toimivaa? Tiedä siitä, mutta hyvin meillä menee.

Sitten tuli päivä jolloin kaikki muuttui, tai ainakin silloin tuntui siltä. Kävi pieni onnettomuus ja näytin aika kamalalta naamasta. Vieläkään ei ole tuntoa tuossa irronneessa osassa, mutta näytän jo suht ok:lta. Oikeastaan syyskuun 10. päivästä lähtien muistikuvat kaikesta suureellisesta on aika pimennossa, se näkyi myös blogin puolella, meni aika kauan ennen kuin pystyin edes ajattelemaan kirjoittamista. Olin kotona ja itkin yrittäen päästä yli kysymyksestä "miten tällaista voi tapahtua?".  

LOKAKUU

Yhtäkkiä olikin tullut syksy. Aku lähti inttiin ja rakas ystäväni Jansku toiselle puolelle maailmaa. Lokakuun alku oli ehdottomasti vuoden raskainta aikaa. Makasin sohvalla ja tuijotin ulos. En saanut liikkua, läheisin turvani oli poissa, kaikki oli poissa. Olin niin kamalan epävarma ja aloin rakentaa itsevarmuuttani uudestaan. Vasta tuolloin opin miten kokonaisvaltaisen lamauttava tunne ikävä on. 

Lokakuun lopulla sain taas alkaa treenata, sinä päivänä tuntui, että maailma olisi syntynyt uudestaan. Hah, aika suureellista, mutta mulle treenaus on aina ollut älyttömän tärkeää, joten kun lähin lenkille, tuntui kuin olisin oppinut juoksemaan uudelleen.

Lokakuussa olin myös Italiassa, Monzassa, Akun kisoja katsomassa, se oli aivan ihana reissu. Kaiken sen ei niin helpon ajan jälkeen oli mahtavaa päästä pois, kaikki unohtui. Homman vielä kruunasi se, että Euroopan mestaruus tuli kotiin. Viikko oli erilainen ja muistan kuinka viimisenä päivänä mentiin Duomoon ja vaan pilkittiin siellä penkeissä koska oltiin niin kuolemanväsyneitä. 

MARRASKUU

Kun tulin kotiin helteisestä Italiasta, sairastuin munuaistulehdukseen, mikä oli kyllä yksi kipeimmistä ikinä vaikka mun kipukynnys onkin suhteellisen korkeella kaiken tapahtuneen jälkeen. Samalla satoi ensilumi ja tarpoessani loskahangessa tk:sta kotiin kirjaimellisesti viimeisillä voimillani, ajattelin että Suomi on kirottu, siellä ei ole mulle mitään hyvää. Pelkkää kuinka paljon kestät vitutusta -koettelua.

Tästäkin mentiin yli. Kävin ensimmäistä kertaa rillutelemassa pitkään aikaan. Aloin treenaamaan kunnolla, vihdoin. Mikä johti sittemminn jonkinnäköiseen kuntoutumisen jälkeiseen ylikuntoon. Viikkoni koostui vat odottelusta, viikonloppuna odotus palkittiin. Jos olisin shamaani, nykyistä armeijaa ei enää olisi, sillä olisin kironnut sen olemattomiin jo lukuisia kertoja. 

JOULUKUU

Joulukuu on mennyt nopeasti ja kohta sekin on jo ohi. En ole tehnyt mitään suurta, mutta miksi sitä tarvisikaan? Olen ymmärtänyt kuinka onni koostuu pienistä asioista ja miten joskus on ihan ok olla tavoittelematta mitään puolimahdotonta niin kuin itsellä yleensä on tapana. Olen onnellinen kun saan juoda aamulaten, vetää täysillä xycling challengen ja nukahtaa illalla Akun viereen. Vuosi sitten äskeinen virke jonkun suusta olisi saanut mut kakomaan ällötyksestä ja rallattelemaan kettumaisella sävyllä meillä on kaikki hyvin -laineja. Nyt olen yksi niistä. Niistä, joilla on kaikki hyvin.

Tänä vuonna olen myös suuresti alkanut lämpeämään lapsille. Ennen näytin miltei keskaria ja huusin bitch please ratikassa rääkyvälle kersalle, mutta nykyään taaperot on aika jees. Äitini kummityttö Briana on aivan ykkönen!

Kun nyt katsoo, mennyt vuosi on ollut kokemusrikkain, rankin ja samalla mahtavin tähän mennessä. Forever alone -mentaliteetti, kirjoitukset, pääsykokeet, muutto omille, Helsinki, matkat, tuhannet uudet kokemukset töiden kautta, ystävien muutot ympäri maailmaa, rakkaus, onnettomuus ja itsensä löytäminen pehmeämpänä ja varmempana. Sanotaan, että lähtökohdat ensi vuoteen ovat huiput.

<3 Iira, ex-pessimisti 

huhtikuun kahvi-kuva (c) Veera Silvendoin