LIFE DOESN'T ALWAYS GO AS PLANNED

(Helposti järkyttyvät, varoitus! Tämä postaus sisältää rumia kuvia allekirjoittaneesta)

Koskaan ei ole tyytyväinen itseensä. Minä en ainakaan koskaan ole ollut. Siksi päätinkin tehdä asialle jotain, vuosien harkinnan jälkeen. Olin kauneusleikkauksessa, tarkemmin ylähuulenkohotus-leikkauksessa. Kurtistakaa kulmianne ja ihmetelkää että mitäs helvettiä, mutta minä en viihtynyt entisissä kasvoissani, en ole koskaan viihtynyt. Mietittyäni asiaa ja varmistuttuani päätöksestäni, valitsin klinikakseni Siluetin, sen ammattitaitoiset plastikkakirurgit vakuuttivat minut täysin. Mulla on aina ollut kompleksi tuossa välimatkassa mun ylähuulen ja nenän välillä, väliä kun on noin puoli senttiä liikaa. En vaan voinut enää elää asian kanssa, joten päätin vihdoinkin tehdä yhdestä unelmastani totta ja parannella hieman kasvojani. Tässä oli lähtökohta:

Halusin "suuremman" hymyn ja ryhdikkäämmän ilmeen, tämän olisi pitänyt onnistua ruutiinitoimenpiteellä, jossa nenän alta kiristetään ihoa hieman. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin oli suunniteltu ja etukäteen luvattu. Nyt hymyni on vino. VINO. Lisäksi kasvoissani on valtavat leikkausarvet. Tässä siis syy, miksi olen eristänyt itseäni viimeiset 3 viikkoa. 

Ne ketkä osti tän jutun, vihelletään vitsi poikki tässä kohtaa ja tehdään selväksi, että EI, en hitossa ole ollut missään plastikkakirurgilla vaan onnettomuudessa. (Piti vähän mehustella, koska mun tänhetkisestä naamataulusta saa niin hyvää juttua liikkeelle. Plus tämä oli rivien välistä -kaneetti niille parikymppisille jotka harkitsee jotain huulen täyttöjä sun muuta yhtä turhaa) Homma meni oikeasti siis niin, että mun kasvoihin hyökkäsi koira joka nappas pari kertaa kiinni. Aivan yhtäkkiä ja täysin varoittamatta. Nämä on niitä uniikkeja hetkiä kun sun elämä -  tai ainakin lähitulevaisuuden suunnitelmat - muuttuu muutamassa sekunnissa. 

Koko ambulanssimatkan mietin vain, että hyvästi symmetriset kasvot ja mun täydelliset huulet (anteeksi hienoinen omakehun löyhähdys). Nyt lykkääntyy työnhaku ja ulkomaille lähtö. Good bye kauneus. Siinä tippaletkussa maatessa ehti miettiä elämäänsä aika syvältä ja perinpohjaisesti möyhien, pinnalla soimasi kokoajan kysymys, että miksen arvostanut kasvojani ennen tarpeeksi. Nyt se tulisi olemaan triplaten vaikeampaa. Tilannetta ryyditti vielä se, etten tiennyt kuinka pahasti naamani oli revennyt ja oliko kaikki palat edes tallella. Onni onnettomuudessa, mitään ei ollut jäänyt...vääriin suihin... joten kasvoni saatiin ommeltua kasaan. Muutaman päivän päästä näytin tältä:

Duck face – check. Botox-fail – check. Kaksoisleuka – check. Sain kasvot joita olin aina halunnut.

Tikkien poiston jälkeen, meno oli ylläolevan kaltainen. Arvet jää ja toistaiseksi tuo irronnut osa on tunnoton, minkä vuoksi hymyni on hyvin kaukana iloisen palvelun ammattilaisen täydellisestä virneestä. Ottaa aikaa ennen kuin tähän totun, toivon, että tunto palaa. 

Ja vastaus kysymykseen, mitä olen tehnyt viimeaikoina? Käynyt shittarissa päiväretkillä ostamassa mehukeittoa. Jaa, miksi cittari eikä lähi-Siwa? Koska sinne pitää mennä autolla joten aikaa kuluu enemmän. Tästä joku normi-ylioppilasta älykkäämpi voi tehdä päätelmän että ylimääräistä aikaa on  tällä toipilaalla ollut. Paljon. Eräällä kerralla pahvi-Beyonce sai mut tuntemaan lievää alemmuuden tunnetta ja orastavia kasvo-komplikaatioita. En voisi ikinä olla kuin hän. Ikinä. (As if oisin ennen tätä "naamaremonttia" voinut.)

Näytän tän megatähden rinnalla lähinnä hypnotisoidulta armeija-alokkaalta siivilivaatteissa. 

Toinen aktiviteetti onkin sitten ollut poliklinikalla hengailu ja uusien ensiaputapausten sietäminen. Huiput veti vieressäni läpinäkyvään pussiin oksentava mummo ja verta yskivä varhaiseläkeläinen. Tein päätöksen, etten ikinä hakeudu hoito-alalle. 70-luvun sisustus odotusaulassa tuki tunnetta, että julkinen terveydenhuolto tarvitsee lisää rahaa. Henkilökohtaiset terkut päättäjille jotka lukee tätä. Teitä on varmasti todella paljon.

Mitä nyt? Moni on kysynyt, että vihaanko koiria, tai pelkäänkö niitä? Ketä tästä syytän? Ei, en pelkää, eikä tämä ollut kenenkään vika. Ymmärsin vasta nyt, että koiratkin on petoja. Mutta sen sijaan, että miettisin syypäätä, koitan katsoa eteenpäin ja keskittyä paranemiseen; menneeseen ei voi vaikuttaa mutta tulevaan voi. Näillä kliseillä mennään.

Se epätoivoinen kysymys eihän tällaista tapahdu on tapetoinut mieltäni viimeaikoina. Miksi minä? Nyt ymmärsin, että mitä vain voi tapahtua ja kuinka elämänsä suunnittelu ja listaaminen on loppupeleissä  niin mielettömän turhaa. Kyllähän sitä jossittelee, että jos olisin jättänyt rapsuttamatta sen kerran, näin ei olisi käynyt. Ja miksi juuri kasvot? Ainoa osa kropasta, mitä ei voi peittää. Mieluummin vaikka palanen perseestä. Olen yrittänyt selittää tätä kaikkea itselleni aika ontuvalla kohtalo-teorialla: uskon, että olin liian onnellinen ja ystävämme kohtalon piti vähän tasapainottaa tilannetta. Naps, viedään tolta kauneus niin on tilit tasan. Kiitos tästä. Mun suunnattoman onnellisuuden aihe ansaitseekin sitten aivan oman postauksen. 

Ai että näytän säälittävältä tässä kuvassa, kihertelen täällä tolle mun olemukselle. En oikeen vieläkään usko että toi on tosiaan minä, hah.

Olen loppuviimeksi hyvin ulkonäkökeskeinen ihminen (lukuunottamatta useita jäätäviä esiintymisiäni ulkomaailmassa meikittömänä porkkana-boxereissa ja kumisaappaissa) ja tämän tragedian myötä vasta  viimein tajusin sen. Henkinen kipu on fyysistä järjettömästi pahempi. Asioita alkaa arvostaa vasta sitten kun ne on menettänyt. Tämä sanonta, viisaus & totuus pätee omalla kohdallani poikkeuksetta melkein aina. Mutta ei sen pitäisi mennä niin. Miksi se on niin helvetin vaikeaa tyytyä siihen mitä sulla on? Mua tätänykyä kiehuttaa aivan suunnattomasti ihmiset jotka valittaa rehottavista kulmistaan tai lyhyistä ripsistään. Teillä on ehjät kasvot, kiittäkää.

Kaikesta "pahasta" pitää aina oppia jotain suuren itsetutkiskeluprosessin jälkeen, eiks nä oo jotain kriisityöntekijöiden peruslaineja? No, minä olen oppinut kolme asiaa. 

-Ihmiset ympärillä on ainut mitä loppujen lopuksi tarvitset 

-Mikä ei tapa, sattuu ihan vitusti. Ja lopulta vahvistaa.

-Huumorilla selviää. Kaikesta tästä.

<3 Iira