VALITUKSEN MÄÄRÄ ON VAKIO

"Valituksen määrä on vakio" totesi eräs ruudinkeksijäystäväni. Aloin miettiä asiaa, mutta en päässyt selvään tulokseen. Se on totta, että kun oikeasti elämä potkii päähän, sitä valittaa, muttei lopulta enää jaksa nurista, jonka jälkeen hyväksyy tilanteen, koska ei se valittamalla miksikään muutu. Muutama fuck my life -toteamus päivässä saatta korkeintaan helpottaa oloa, se ikään kuin kuuluu asiaan, se on vain sääliä kerjäävä toteamus, että vittu Mun elämä on paskaa, ette ees tiiä.

FML-face

Sitten kun menee hyvin, niin kummasti sitä alkaa löytää kaikkea valitettavaa. Aina tulee uus näppy, koskaan ei saa tummia silmänalusia pois, kouluhommat on rästissä eikä treenikään maistu. Väsyttää ja loskapaskaa sataa vaakatasossa, pyrän vaihteet on jäätyny, kaikki on niin huonosti. Olen forever alone, en koskaan löydä ketään, en pääse opiskelemaan, kuolen sivistyksen syrjälle puolelle ja hautajaisiini tulee ainoastaan pappi. Muistokirjoitusta ei edes julkaista, sillä se syö turhaa palstatilaa tärkeämmiltä asioilta, kuten uutiselta, joka ilmoittaa Korihaiden seitsemännestä peräkkäisestä häviöstä.

Näinkin säälittävilta ajatuspoluilta löydän joskus itseni, mutta se päätyy lopulta siihen, että huvitun olemattomiin ongelmiini. Ainahan tulee niitä hetkiä, että tuntuu, ettei pääse ylös ja vaan pyörii, valoa ei löydä vaikka sytyttäs Led Lenserin. Sitten ajattelen, että hitot, mikään ei parane valittamalla. FML-naama kantsii vaihtaa Happy Me -naamaan. Vai kumpi näyttää oikesti paremmalta??

HAPPY ME -face

P.S. Haavisto pääsee kakkoskierrokselle!! Olen aivan törkeän ilonen. Toivon myös, että mun lobbaus  (mm. vaalikoppisabotonti, txt-palsta, uuden julisteen hommaaminen torille sekä lukemattomat kannatuspuheet) Pekan hyväksi täällä nurkkapatrioottien keskellä on myös pienen pienellä osuudella vaikuttanut asiaan. Tuntuu hyvältä.